HAKU

Muurahaisia ja dinosauruksia on vaihtoehtoesihistoria, jossa on satiirin piirteitä. Liu Cixin aloittaa teoksen kertomalla maapallon historiaa dinosaurusten ajalta. Jossakin vaiheessa tosi muuttuu taruksi, kun yhtäkkiä todetaan dinosaurusten rakentaneen työkaluja suurista puunrungoista. “Dinosauruksista tuli älykkäitä. Ne oppivat repimään puun maasta ja karsimaan siitä oksat. Kun jäljellä oli pelkkä runko, ne sitoivat rungon päähän rottingilla ison kiven.” Lyhyt novellinomainen romaani kertoo kahdesta sivilisaatiosta maapallolla kauan ennen ihmisten aikaa; muurahaisista ja dinosauruksista. Muurahaiset ovat näppäriä, yhteistyökykyisiä ja määrällisesti dominoivia. Niitä kuitenkin motivoi vain eloonjääminen, eivätkä ne kykene luovaan ajatteluun. Dinosaurukset taas ovat valtavia ja kömpelöitä, mutta niillä riittää luovaa osaamista, kiinnostusta filosofiseen ajatteluun sekä etenkin kunnianhimoa. Dinosaurukset haluavat aina vain saavuttaa enemmän ja enemmän. Ne tähtäävät eteenpäin, siinä missä muurahaisille riittää edellytykset sujuvaan elämään. Näillä hyvin erilaisilla sivilisaatioilla on ominaisuuksia, joita toiselta puuttuu. Niinpä lähes vahingossa syntyneen hammashoitolan kautta, sivilisaatiot muodostavat jännitteisen liiton, jonka eri vaiheita teoksessa seurataan. “Älyn aamunkoite oli siis yhyttänyt kaksi Maan lajia, joista toinen oli jättimäinen ja toinen pikkiriikkinen. Kummallakin lajilla oli kuitenkin kohtalokas heikkoutensa, joka esti niitä ottamasta ratkaisevaa askelta kohti sivilisaatiota.” Teoksessa on kiinnostava idea ja moni meidän lukupiirissä tykkäsi etenkin alusta, jossa koko lupaava asetelma esiteltiin. Teos on poliittinen vertauskuva ja kantaaottava satiiri, ja osa meidän lukupiirissä pohtikin lukiessaan, mitä muurahaiset ja dinosaurukset edustivat meidän maailmassamme. Jossakin vaiheessa tarkan analyysin sijaan kaikki antautuivat tarinan vietäväksi, mutta yhtäläisyyksiä ja selkeitä kannanottoja teoksesta kuitenkin löytyy. Lukupiirin keskusteluissa palasimme yhtäläisyyksien äärelle ja löysimme selkeitä vertauskohtia meidän maailmaamme niin sisällöllisesti kuin rakenteellisestikin. Muurahaisten ja dinosaurusten sivilisaatiossa tuntuu toistuvan tietynlainen kehä. Se söi jonkin verran mielenkiintoa lukiessa, mutta kuvaa tilannetta myös oikeassa maailmassa ja meidän historiassamme. Tarinassa on myös käänteitä, jotka lukiessa tuntuivat älyttömiltä, mutta todellisuudessa typistävät vain oikean maailman käänteitä yksinkertaisuudessaan huvittavuuteen asti. Jonkin verran kertomuksesta löytyi epäjohdonmukaisuuksia ja mutkat suoriksi -meinikiä, joka harmitti osaa lukijoista. Teos tuntui novellimaiselta ja odotimme lyhyeltäkin romaanilta enemmän syventymistä asioihin. Tyyli oli kuitenkin eteenpäin kiitävä ja yksinkertaistava. “Jättimäinen edistysaskel sysäsi liitukauden sivilisaation tieteen ja kulttuurin kehityksen voimakkaasti eteenpäin. Pitkään paikallaan junnannut sivilisaatio alkoi kehittyä huippunopein harppauksin.” Liu Cixinin tyyli on tietysti yleisemminkin toteava. Tässä teoksessa henkilöhahmoja ei juurikaan ollut. Muutama muurahainen mainitaan nimeltä, mutta niihinkään ei oikeastaan syvennytä. Dinosaurukset ovat enemmän yksilöitä, mutta heitäkään ei juuri lukijalle esitellä muutamaa nimeä tarkemmin. Osa meidän lukupiirissämme olisi kaivannut selkeämpiä henkilöhahmoja. Osa taas tykkäsi kertovasta tyylistä ja koki luontevaksi sen, ettei muurahaisista ja dinosauruksista tehty ihmismäisiä henkilöhahmoja. Enemmän teoksessa haettiin isompaa kuvaa ja henkilöhahmojen asemassa toimi melkeinpä kokonaiset siviilisaatiot. Osa lukupiiriläisistä on lukenut muutakin Liu Cixinin tuotantoa ja tässä teoksessa oli aikaisemmistakin teoksista tuttu tyyli ja myös tarinallisesti tuttuja elementtejä. Muurahaisia ja dinosauruksia on alunperin kirjoitettu ennen Muistoja planeetta maasta -trilogiaa, eikä se meidän keskustelujemme mukaan vetänyt vertoja trilogialle. Lukupiirissä kuitenkin todettiin, että on hauska nähdä miten kirjailijan tarinat ja maailmanrakennus ovat jo aikaisemmista teoksista selvästi kehittyneet trilogiaa kohti. “Minä uskon, että jostain sellainen vielä ilmaantuu. Kun aikaa on rajattomasti, mikä tahansa on mahdollista. Usko pois mikä tahansa on mahdollista.” Suurin osa meidän lukupiiristä kuunteli kirjan äänikirjana ja tällä kertaa äänikirjaan tarttuivat myös ne, joille äänikirjojen kuuntelu ei aina ole luontevaa. Äänikirjan on lukenut Aku Laitinen, jonka ääni on kuin suoraan Avara luonto -ohjelmasta. Hän sopi kaikkien mielestä mainiosti tähän tarinaan, vaikka rentouttava lukijaääni oli saanut myös jotkut lähes nukahtelemaan. Äänikirjana kuunnellessa osalla oli mennyt joitakin kohtia ohi ja paluu kirjan eri kohtiin oli tuntunut hankalalta. Kokonaiskuva oli kuitenkin tullut selkeäksi ja tarinan mukana pysyi helposti, vaikka muutama minuutti joistakin paikoista puuttuikin. Kaikkien mielestä teos oli mukava ja vetävä. Saimme romaanista myös hyvän keskustelun aikaiseksi ja nauroimme yhdessä joillekin kirjan tapahtumille. Lyhyt teos, alle 200 sivua, houkutteli monia tarttumaan romaaniin, ja toimii varmasti myös sellaisille, jotka haluaisivat pitkästä aikaa lukea kirjan, mutteivät tiedä mistä aloittaa. Osa lukupiiristä ei heti ensimmäiseksi ole suosittelemassa teosta kaikille tutuilleen, mutta osa taas sanoi mielellään suosittelevansa kirjaa eteenpäin. Muurahaisia ja dinosauruksia, Liu Cixin, Aula & Co, 2023 Suomentanut Rauno Sainio Kiinankielinen alkuteos: Bai’eji wangshi, 2004

Päätimme ottaa suljetun lukupiirimme kesäkirjaksi pidemmän dekkarin ja kokeilla meille vähän vieraampaa genreä. Palapelimies imaisi nopeasti monet meistä mukaansa sarjamurhien selvittelyyn. Palapelimies on Lontooseen sijoittuva dekkari. Kirjailija Nadine Matheson on itsekin lontoolainen ja työskennellyt myös asianajajana. Kirjan päähenkilönä toimii etsivä Anjelica Henley, musta nainen, jonka elämä on myllerryksessä. Dekkareille tyypilliseen tapaan Henley keskittyy lähinnä uraansa, minkä vuoksi hänen aviomiehensä sekä pieni tyttärensä jäävät usein työlle kakkoseksi. Tarinan alussa Henley palaa pitkästä aikaa paperihommista kentälle ja päätyy saman tien keskelle paloiteltuja ruumiita. Henley joutuu selvittämään yhdessä uuden harjoittelijan kanssa kuka on mahdollinen uusi sarjamurhaaja. Ruumiita löytyy nopeasti useampikin ja murhatyyli muistuttaa Palapelimurhaajasta: jo lukkojen takana istuvasta kuuluisasta sarjamurhaajasta, jonka tapauksesta Henley ei ole vielä täysin toipunut. “Henley hätkähti, ja niska jännittyi. Palapelimurhaaja . Juttu, joka oli muuttanut kaiken. Kollegoilta satoi ylistystä, Suur-Lontoon poliisijohtaja kehui häntä, ja hänet ylennettiin rikoskomissarioksi. Mutta juttu oli vienyt palan hänen sielustaan.” Suurin osa meidän lukupiiriläisistä tykkäsi kirjasta. Se koukutti monet jo alkumetreillä ja piti tiukasti otteessaan. Tarina etenee nopeasti ja kirjan luvut ovat lyhyitä. Tämä helpotti lukemista entisestään ja toimi osalle hyvänä lukujumin avaajana. Palapelimies on juonivetoinen teos, mikä onkin yleistä dekkareille. Kirjassa on iso läjä hahmoja, joista selviää paljon pieniä tiedonmurusia, mutta kehekään ei syvennytä kunnolla. Tämä harmitti useaa lukupiiriläistä. Vaikka hahmoja on pitkä liuta, pysyy niissä kuitenkin aika hyvin perillä, koska nimiä mainittaessa viitataan hahmoon usein muillakin tavoin. Ei siis haitannut vaikka osa nimistä unohtuikin lukiessa. “Olivierin myrkyllinen pahansuopuus oli tunkeutunut hänen huokosiinsa ja sekoittunut hänen verenkiertoonsa.” Henleyn kotitilannetta käydään teoksessa läpi vähän. Henleyn mies ei haluaisi vaimonsa jatkavan kentällä, vaan pysyvän visusti paperihommissa. Se ei kuitenkaan Henleyä kiinnosta. Kirjasta löytyy muutenkin dekkarien kliseisimmät piirteet, joka kai vähän kuuluu tähän genreen. Väkivaltaa teoksessa kuvattiin paljon. Tarinan ohella kuvaillaan todella graafisestikin sitä, mitä sarjamurhaajat ovat tehneet uhreilleen. Muutaman lukupiiriläisen mielestä se oli jossain vaiheessa vähän liikaa, osaa se taas ei haitannut. Tämä kannattaa kuitenkin ottaa huomioon teokseen tarttuessa. “Hänen vartalonsa jäykistyi, kun hänen sormensa sotkeutuivat vereen. Hän pinkaisi yläkertaan ja sieppasi puhelimensa, joka oli ollut latautumassa makuuhuoneessa.” Palapelimiehessä on kaikkitietävä kertoja ja tarinaa kerrotaan toisinaan eri hahmojen näkökulmasta. Meidän lukupiirimme keskusteluissa nousi esiin eriäviä mielipiteitä siitä, toimivatko eri näkökulmat osana tarinaa vai olisiko kokonaisuus ollut toimivampi ilman niitä. Olimme samaa mieltä kuitenkin siitä, että juoni oli pääosin rakennettu hyvin ja teos oli kokonaisuudessaan viihdyttävää luettavaa. Kirjasta löytyi myös taitavasti kirjoitettuja pieniä sivuhahmoja ja yksityiskohtia, joihin moni oli kiinnittänyt huomiota. Kaikkien lukupiiriläisen mielestä hahmojen tarinoihin ja motivaatioihin olisi voitu käyttää reilusti enemmän aikaa. Henley jatkaa kuitenkin kirjailijan toisessakin teoksessa, joten voi olla että siinä päästään syventämään vielä tätä ja muitakin hahmoja. Moni lukupiiristä onkin kiinnostunut jatkamaan kirjan seuraavaan osaan, joka tällä hetkellä löytyy kuitenkin vain englanniksi. Palapelimies, Nadine Matheson, LIKE, 2021 Suomentanut Juha Ahokas Englanninkielinen alkuteos: The Jigsaw Man, 2021

Sister outsider on kokoelma esseitä, puheita ja kirjeitä Audre Lordelta, yhdysvaltalaiselta mustalta lesbolta äidiltä soturilta ja runoilijalta. Se julkaistiin suomeksi nyt keväällä, mutta tekstit on alunperin kirjoitettu jo 1980-luvun vaihteessa. Silti paljon koskettavaa, osuvaa ja ajankohtaista löytyy. Me nauroimme ja itkimme tämän kokoelman kanssa. Kun etsit tämän käsiisi, niin huomaa, että kokoelman nimi on sama suomeksi ja englanniksi. “Minä en näe eroa siinä, kirjoitanko hyvän runon vai liikunko auringonpaisteeseen rakastamani naisen vartalon kanssa.” Teos on meidän mielestämme koottu hyvin. Alussa on kevyempää asiaa, keskellä painavampaa ja yleisempää, ja lopussa spesifimpää ja tärkeää. Tätä lukiessa Aracelikselle tuli pitkästä aikaa vähän samanlainen fiilis, kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa luki Koko Hubaran Ruskeat tytöt kirjaa: "wau tää on kirjotettu MULLE!!" Kokoelman aloittava Huomioita Venäjän-matkalta on hauska ja liikuttava essee. Se on ajalta ennen globalisaatiota, jolloin muiden maiden ihmiset ja asiat tuntuivat ihmeellisiä, uusilta ja vierailta. Audre Lorde tekee kiinnostavia huomioita ja me hymähtelimme hauskoille kohtaamisille. Runous ei ole ylellisyyttä on kaunis essee, jossa korostuu tunteiden merkitys. Siinä pohdittiin myös “oikeaa kirjallisuutta” ja sitä, kuinka runojen kautta voi päästä ihan yhtä lailla tunteisiin käsiksi. Niiden työstämiseen useammalla ihmisellä voi olla resursseja vaikkei saisikaan apurahaa oman romaanin kirjoittamiseen. Runoista myös Audre Lorde aloitti kirjoittamisen. Teoksessa oli paljon asiaa naisten vihasta, rasismista ja rasismin vaikutuksesta. Osa näihin liittyvistä esseistä tuntui vähän toistolta, mutta uusia asioita, ja ehkä ennemminkin näkökulmia, löytyi näihinkin asioihin. Audre Lorde selittää yleistajuisesti, miten mustia on käännetty toisiaan vastaan tässä rasistisessa yhteiskunnassa ja muistuttaa, että mustien tulisi sukupuolestaan riippumatta tulla yhteen ja taistella toistensa sijaan oikeaa vihollista vastaan. Esimerkiksi kaikki tämä on edelleen todella ajankohtaista, vaikka tekstien kirjoittamisesta onkin jo useampi vuosikymmen. “Akateemisten feministien piireissä vastaus näihin kysymyksiin on usein: `Emme tienneet, keneltä kysyä.` Se on samaa vastuun välttelyä, samaa luikertelua, joka pitää Mustien naisten taiteen poissa naisten taidenäyttelyistä, Mustien naisten tekstit poissa useimmista feministisistä julkaisuista, paitsi kun julkaistaan satunnainen `kolmannen maailman asioiden erikoisnumero`, ja Mustien naisten kirjoitukset poissa teidän lukulistoiltanne.” Esseissä oli ihanasti fokus vain mustien yhteisössä, silti sivuuttamatta ongelmia, jotka tulee valkoisilta. Näihin ongelmakohtiin juurruttiin ja paneuduttiin. Huomiot ja analyysit tehdään kuitenkin Yhdysvaltojen kontekstissa, eikä kaikki siksi ole ihan suoraan käännettävissä Suomeen. Vaikka Lorde selkeästi kirjoittaa mustille, on se edelleen ajankohtainen myös kaikille muillekin luettavaksi. Kokoelman loppuun sijoitetut esseet käsittelevät naisten kaipuuta toistensa luokse, ja ne olivat ehkä koskettavinta ja ajatuksia herättävintä koko teoksessa. Esseissä kuvaillaan kauniina sitä yhteisöllisyyttä ja ystävyyttä, jota mustien naisten välillä on ollut, ja voi olla, jos pystymme työstämään kaiken sen läpi, jonka olemme internalisoineet tässä yhteiskunnassa, joka haluaa erottaa meidät toisistaan. Tämä sai meidät heti ajattelemaan meidän nykyisiä ystävyyssuhteita ja reflektoimaan sitä kuinka me kohtaamme toiset mustat tai ruskeat naiset. “Kun kuitenkin annat ymmärtää, että kaikki naiset kärsivät samanlaisesta sorrosta siitä yksinkertaisesta syystä, että ovat naisia, et näe patriarkaatin moninaisia, vaihtelevia työkaluja. Sivuutat sen, miten naiset käyttävät niitä työkaluja tiedostamattaan toisiaan vastaan.” Myös äitiys liittyy kiinteänä osana tätä, ja kirjailija kuvaa myös tunteitaan, toiveitaan ja pelkojaan niin itse äitinsä lapsena kuin myös omien mustien lastensa äitinä. Hän puhuu myös siitä, kuinka itselleen pitää osata olla äiti: lempeä, hyväksyvä ja tukeva. Essee Poikalapsi: mustan lesbofeministin vastaus on kaunis kuvaus vanhemmuudesta, etenkin Lorden omien kokemusten läpi. Sister Outsider, Audre Lorde, Kosmos, 2022 Suomentanut Kaijamari Sivill Englanninkielinen alkuteis: Sister Outsider: Essays and speeches, 1984

Hiro Arikawan Matkakissan muistelmat kertoo kissasta ja tämän omistajasta Satorusta kissan ja kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Teos keskittyy paljon Satorun ja kissan muisteluihin omista elämistään ja kuvaa rauhallisella temmolla erilaisia ystävyyksiä, lapsuutta sekä eläimen ja ihmisen yhteyttä. “Kun luulin lopun jo olevan käsillä, tulit mieleeni. Uskoin, että asiat jotenkin järjestyvät jos jaksaisin tänne saakka. Autathan minua?“ Kissa on ollut koko elämänsä kulkukissa, kunnes Satoru löytää sen haavoittuneena ja antaa kissalle nimeksi Nana, suomennettuna numero seitsemän, Nanan hännän muodon mukaan. Ennen äärimmäisen itsenäinen Nana kotiutuu parantumisensakin jälkeen Satorun asuntoon ja heistä tulee ystäviä. Viisi vuotta myöhemmin Satorun täytyy luopua kissasta lukijalle tuntemattomasta syystä. Tästä alkaa Nanan ja Satorun yhteinen matka läpi Japanin. Yhdessä he lähtevät kiertämään Satorun elämän aikana kertyneiden ystävien luona, toivoen, että joku voisi ottaa kissan hoitaakseen. Jokaisessa kappaleessa Satoru ja Nana tapaavat yhden ihmisen Satorun menneisyydestä. Kappaleissa kerrotaan takaumia henkilöiden ystävyydestä. Siitä, kuinka he kohtasivat toisensa ja mikä merkitys heidän yhteydellään on ollut Satorun elämään. “Yoshimine ravisti rajusti päätään ja pysäytti kehää kiertävät ajatukset. Tehtyä ei enää saa tekemättömäksi, mennyttä on turha murehtia.” Meidän suljetussa lukupiirissä monelta oli jäänyt tämä kirja lukematta, mutta pari tyyppiä oli ihastunut tähän teokseen ihan erityisesti. Kissan näkökulma oli kiinnostavasti tehty ja sitä kautta liikutettiin tarinaa myös taitavasti eteenpäin. Muistelmat Satorun lapsuudesta olivat koskettavia ja pikkuhiljaa avautuva mysteeri siitä, miksi kissasta täytyi nyt luopua, piti mielenkiintoa yllä. Vaikka teos keskittyykin lähinnä kuvailemaan tapahtumia se sisältää myös merkityksellisiä käännekohtia. Tempo on kuitenkin pääosin hidasta ja kerronta on toteutettu miellyttävästi. Totesimme lukupiirissä, että teos vetoaa paremmin jo valmiiksi eläinrakkaaseen lukijaan, emmekä voi varauksetta suositella kirjaa sellaiselle, jota eläimet eivät kiinnosta ollenkaan. “Jos et sure kuollutta kissaa riittävästi, et saa käsiteltyä asiaa loppuun. Älä jää epäröimään ja murjottamaan sitä, ettet ehtinyt ajoissa, vaan sure kunnolla. Käy kertomassa, että yritit päästä tapaamaan. Jos et hoida asiaa, kissasi huolestunut sielu ei pysty lepäämään rauhassa.” Matkakissan muistelmat, Hiro Arikawa, Kustantamo S&S, 2019 suomentanut Raisa Porrasmaa Japaninkielinen alkuteos: Tabineko Ripouto, 2015

Sara Osmanin Kaikki mikä jäi sanomatta kertoo kolmesta ystävyksestä — Sofiasta, Carolinesta ja Amandasta — kaikkien näkökulmasta vuorotellen. Naiset asuvat Tukholmassa ja ovat kaikki jotenkin todella uskottavia, erilaisia ja omilla tavoillaan vähän kamalia. Sofia on ruotsalainen somalinainen, joka työskentelee lakifirmassa. Työssään hän kokee paljon paineita asemansa puolesta ja esimerkiksi kokee tilansa uhatuksi, kun samaan firmaan astelee yhtäkkiä uusi työntekijä, toinen somalinainen. Caroline on rikkaasta perheestä, etäisen äidin kasvattama rikkinäinen nainen, joka haluaa yhdellä viikolla somejulkkikseksi ja toisella kirjailijaksi. Amanda taas haluaisi vain jättää perheensä traumat taaksensa ja pyrkii siihen juhlimalla ja käyttämällä runsaasti alkoholia. “Mitä näkymättömämpää maahanmuuttajuus on meileissä, sitä kouraantuntuvampaa se nimittäin on, kun seison uuden ihmisen edessä kaikessa mamuisuudessani enkä yhtään vastaa hänen odotuksiaan.” Sofia ja Amanda ovat tunteneet toisensa jo pitkään ja muuttaneet yhdessä Tukholmaan. Uudessa kaupungissa heidän välinsä ovat kuitenkin muuttuneet ja paljon asioita heidän välillään on jäänyt käsittelemättä tai sanomatta ääneen. Vaikka kaikki kolme naista ovat keskenään ystäviä ja jollakin tasolla pitävät toisistaan, heidän välillään on myös paljon kateutta, vihaa ja katkeruutta. Toisen onni tuntuu aina olevan itseltä pois. Hahmojen ajatukset ovat välillä todella luotaantyöntäviä ja vastenmielisiä kaikessa uskottavuudessaankin. Ajatusten ja tunteiden taustoja avataan hyvin ja lukija ymmärtää, miksi hahmot ovat sellaisia kuin ovat. Joihinkin ajatuksiin onnistuimme myös samaistumaan, halusimme sitä tai emme, vaikka osa olikin viety kirjassa aivan äärimmäisyyksiin. “Olen lukenut self help -kirjoja, tehnyt listoja parhaista ominaisuuksistani, harrastanut rakkausmeditaatiota, you name it. Olen todella yrittänyt. Kerran hymyilin itselleni kahden viikon ajan joka aamu kylpyhuoneen peilin edessä ja toistelin että “kelpaan juuri tällaisena”. Fake it till you make it ei toiminut.” Tarina kietoutuu pikkuhiljaa loppuen tapahtumaketjuun juhannusjuhlissa Carolinen perheen kesäpaikassa. Tätä ennen ystävysten elämää avataan ja lukijalle herää kysymyksiä siitä, miksi nämä kolme niin erilaista ihmistä haluavat edes viettää aikaa yhdessä. Teos herätti paljon tunteita ja oli mielestämme vaikuttava kirja. Kaikki mikä jäi sanomatta, Sara Osman, Like, 2022 Suomentanut Sirje Niitepõld Ruotsinkielinen alkuteos: Allt vi inte sa, 2021

Lois Armaksen esikoisromaani Flora kertoo Flora-nimisen nuoren naisen muutosta Suomeen ja hänen asettumisesta uuteen ja täysin tuntemattomaan paikkaan. Flora tutustuu kotimaassaan suomalaiseen poikaan, rakastuu ja muuttaa tämän perässä pian Helsinkiin. “Tunnen mun jalan sen jalkaa vasten, ja Flora tuntuu just siltä, miltä mä koko ajan kuvittelinkin, kun se saapuisi Helsinkiin: vahvalta ja hauraalta yhtä aikaa.” Olin kuvitellut Floran olevan suuremminkin kirjan keskiössä, mutta yllätyin kirjan ensimmäisillä sivuilla, kun kertojina toimivat Floran suomalainen poikaystävä ja hänen isänsä valtameren takaa. Myöhemmin kertojia tulee vielä lisää Floran ystävistä ja muista ympärillä pyörivistä ihmisistä. Kertoja vaihtuu jokaisen kappaleen kohdalla. Minulla kesti hetki päästä tähän tarinamuotoon käsiksi, mutta pikkuhiljaa lämpesin Lois Armaksen tavalle viedä tarinaa eteenpäin. Kertojien kautta lukija pääsee kokoamaan ajatuksen Floran muutosta Suomeen, miten hän asettuu uuteen ympäristöön ja hänen ihmissuhteistaan. Kertojat käyvät kuitenkin läpi paljon omaa elämäänsä ja Flora on vain sivuhenkilö heidän tarinassaan. “Ehkä Floran kohdalla on toisin, koska me vaan satuttiin tapaamaan tosi luonnollisesti, meitä yhdistävän ihmisen kautta, ja tarvittava >tutustumisjutustelu> suijui meiltä helposti, tarinaa riitti, me naurettiin samoille asioille, meiltä löytyi samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja niin edelleen.” Tykkäsin, että kirjan kertojahahmot olivat selvästi eri ikäisiä: samaa ikäluokkaa Floran kanssa ja heidän vanhempiaan. Oli kiinnostava seurata miten eri ikäisten ihmisten elämät risteävät ja kuinka jokainen näkee maailman ihan omalla tavallaan. Lopulta tykkäsin todella paljon monen hahmon näkökulmasta kerrotusta teoksessa, jossa ihmisten omat mietteet ja ihmissuhteet saivat enemmän arvoa suoraviivaisen juonen sijaan. Omat mielipiteeni hahmoista vaihtelivat paljonkin, mutta etenkin Floran isä jäi mieleeni rakastavana vanhempana ja positiivisena representaationa tunteita näyttävästä miehestä. Olemme keskustelleet POC-lukupiirin tapahtumissa käyvien lukijoiden kanssa siitä, kuinka todella monessa kirjassa mieshahmot ovat usein vastenmielisiä ja oli todella ihana lukea vaihteeksi jotain ihan vastakkaista. “Kunhan vain muistelin, sanon. Mutta sanon myös: Kiitos, siitä, että hän tuli omaksi itsekseen, ja siitä, että hän antoi siinä samalla minun oppia, mistä isyydessä pohjimmiltaan on kyse.” Floran isän lisäksi moni muukin hahmo oli mieleeni ja kirjassa hypittiin taitavasti ajassa. Aina uuden kappaleen alettua muutaman rivin päästä pystyi hyvin jo ymmärtämään kuka kertojista oli milloinkin äänessä ja kirjoitustyyli muuttui myös paljon jokaisen hahmon kohdalla. Kirjan alkupuoliskolla Floran poikaystävän tyyli puhua Florasta ja heidän suhteestaan turhautti aika ajoin ja hidasti alun lukemista, mutta kirjan edetessä tämäkin onneksi muuttui. Sanoisin silti, että etenkin kirjan keskikohta oli lempparini. Tykkäsin lukea näiden ihmisten tavallisesta elämästä ja etenkin heidän itsetutkiskelustaan ja sitä kautta uusien tapojen tai näkemysten oppimisesta. Teoksessa käsitellään paljon vanhemmuutta, perhesiteitä, parisuhteita ja ystävyyksiä syvällisesti ja todella aidon tuntuisesti. Usein kun laskin kirjan käsistäni sitä lukiessa, jäi hahmojen kerronta ja ajatukset pyörimään mieleeni ja avasin kirjan aina innolla uudelleen. Flora, Lois Armas, WSOY, 2023 Suomentanut Maria Lyytinen Käännetty englanninkielisestä käsikirjoituksesta

Jamaica Kincaidin Lucy kertoo 19-vuotiaasta antigualaisesta tytöstä, joka on lähtenyt au pairiksi Yhdysvaltoihin vieraaseen perheeseen kauas kodistaan ja omasta perheestään. Teos on rehellinen, tarkkanäköinen ja käsinkosketeltavan tuntuva kokemus teini-ikään kuuluvista asioista ja ajatuksista. “Joitain asioita ei pääse pakoon, mutta usein ainakin joksikin aikaa riittää ihan hyvin, että edes yrittää.” Kirja keskittyy paljon Lucyn ja kahden äitihahmon suhteisiin. Isäntäperheen äidin, Mariahin, kanssa Lucylle syntyy jännitteinen, mutta rakkaudellinen suhde, jota Lucy paljon vertaa suhteeseen oman äitinsä kanssa Antiguassa. Etenkin Lucyn ja Mariahin suhdetta oli kiva seurata. Näiden kahden välillä yllättävän paljon sanotaan ääneen, mutta vieläkin enemmän jätetään sanomatta. "Mariah ei tuntunut huomaavan itsensä ja muiden ruokailijoiden samankaltaisuutta tai sitä, mitä samaa minussa ja tarjoilijoissa oli. Hän käyttäytyi tavalliseen tapaansa eli niin, että maailma oli pyöreä ja siitä vallitsi täysi yksimielisyys, vaikka minä tiesin, että maailma oli litteä ja jos menisin sen reunalle, putoaisin." Tarinan keskiössä on Lucy, joka etsii itseään maailmassa, jossa moni asia on niin väärin. Isäntäperheen tarina jää kirjassa taka-alalle, vaikka heidänkin välistä draamaa puidaan jonkin verran, etenkin Lucyn näkökulmasta. Kirjassa kuvataan myös Lucyn muita suhteita: ystävyksiä ja rakastajia. Teinin mieskuva on kuitenkin armoton. Joukossa on myös takaumia Lucyn kotimaahan ja omaan perheeseen sekä menneisyyteen, jonka päällä pysyy pitkään jonkinlainen mystisyyden verho. Menneisyydestä annetaan vain pieniä palasia, jotka jättivät miettimään, mitä emme vielä tiedä. Lucyn hahmo on viehättävän suorapuheinen ja älykäs. Kieli, ja etenkin dialogi, on romaanissa muutenkin riemastuttavaa: osuvia kielikuvia ja tuntuvia vertauksia. Kirjassa ei lopulta paljoakaan tapahdu ja oli ihana vain uppoutua hahmoihin ja Lucyn ajatuksiin. Hahmot tuntuvat aidoilta ja uskottavilta. Kincaid kuvaa osuvasti rakkautta, rakkaudettomuutta, seksiä, seksuaalisuutta, vihaa, ulkopuolisuuden kokemusta, pelkoa, katkeruutta ja kumppanuutta. “Puiden alla oli monia, monia keltaisia kukkia, jotka olivat leluteekuppien tai keijuhameiden kokoisia ja muotoisia. Ne näyttivät samanaikaisesti syötäviltä ja päälle puettavilta, ne olivat kauniita, ne olivat yksinkertaisia, näytti kuin ne olisi tehty pyyhkimään pois monimutkainen ja tarpeeton ajatus. En tiennyt mitä kukkia ne olivat, ja minulle oli arvoitus, miksi halusin tappaa ne.” Lucy-kirjan sanotaan olevan itsenäinen jatko-osa Jamaica Kincaidin esikoisromaanille Annie Johnille, mutta me molemmat luimme teokset niin sanotusti väärinpäin. Aloitimme tästä ja luimme vasta sen jälkeen Annie Johnin, joka keskittyy kuvaamaan päähenkilön elämää Antiguassa ennen poismuuttoa. Lucyn voi kuitenkin hyvin lukea itsenäisenä teoksena. Tässä kirjassa on vain 171 sivua ja se on vähän yli neljä tuntia äänikirjana. Teoksessa on kuitenkin niin paljon sisältöä, että sen luettua oli vaikea uskoa sivumäärää todeksi. Kincaid sanoo yhdessä lauseessa niin paljon, että välillä lukeminen piti pysäyttää hetkeksi ja jäädä miettimään sen sisältöä. Teksti on todella sujuvaa ja tuntuu että kappaleissa sanotaan juuri sen verran kuin tarvitseekin. Meiltä aina välillä kysellään hyviä lyhyitä kirjoja. Tässä on siis yksi erinomainen vinkki. Lucy, Jamaica Kincaid, S&S, 2023 Suomentanut Helka Sivill Englanninkielinen alkuteos: Lucy, 1990

Annie John on Jamaica Kincaidin esikoisromaani. Kirjapaja on aikaisemmin julkaissut sen suomeksi nimellä Katoava paratiisi vuonna 1986 ja nyt julkaistussa kustantamo S&S:n uudessa versiossa on käytetty samaa suomennosta kuin vuosia sitten. Annie John on kasvukertomus, jonka vahvimpana teemana on vanhemmista irtautuminen, tyttönä kasvaminen ja itsensä löytäminen. "Sinä iltana sain rangaistukseksi syödä yksinäni ulkona leipäpuun alla ja äiti sanoi, ettei tulisi antamaan minulle hyvänyön suukkoakaan myöhemmin, mutta sänkyyn kavutessani hän tuli ja suuteli sittenkin." Päähenkilö Annie kasvaa äitinsä ja isänsä kanssa Antiguan saarella. Hän suunnilleen palvoo äitiänsä ja elää suhteellisen mukavaa ja helppoa elämää. Lapsena Annie kiinnostuu kotinsa viereisestä haustausmaasta ja kuolemasta. Hän kuokkii vieraiden ihmisten hautajaisiin ja pohtii kuolemaa myös ystäviensä kanssa. Erityisesti tyttö kiinnostuu myös siitä, kuinka kuolema vaikuttaa kuolleen ympärillä olleisiin. Kun Annie tulee teini-ikään, hän huomaa, että häntä aletaan kohdella eri tavoin. Yhtäkkiä häneltä odotetaan asioita, jotka eivät hänelle itselle tunnu luontevilta. Myös ennen niin rakastava äiti tuntuu kuin kääntävän selkänsä ja tästä hämmentyneen tyttärenkin on opeteltava uusi rooli suhteessa omaan äitiin. "Joskus paukautin portin sellaisella voimalla, että itsekin pelästyin ja luulin sen tipahtavan saranoiltaan." Teoksessa käsitellään paljon äidin ja tyttären suhdetta. Etenkin äiti-tytär-suhteen kautta kuvataan tyttönä ja naisena kasvamista ja siihen liittyviä odotuksia. Kirjassa kuvataan hienosti sitä, kuinka Annie jossain vaiheessa ulkoapäin määritellään nuoreksi neidoksi ja siihen odotetaan lapsuuden loppuvan. Lapsi itse on muutoksesta lähinnä hämillään ja yrittää etsiä keinoja navigoida uusia odotuksia. Kasvavan Annien elämässä ennen niin tärkeän äidin roolia korvaavat pikkuhiljaa erilaiset ystävyyssuhteet sekä koulutus. Annien nuoruuteen kuuluu kiinnostuksen syttymistä ja haihtumista, valehtelua ja juonittelua sekä tyttöjen välistä ystävyyttä ja keskusteluja. Etenkin lasten ja teinien välisiä keskusteluja oli hauska ja jotenkin kotoisaa seurata. Niissä oli jotakin todella tunnistettavaa. “Olimme yhtä mieltä siitä, että paljon mainostettu tulevaisuutemme, johon meitä valmennettiin kaikkien toimesta, ei koskaan toteutuisi, sillä sisimmissämme sykki niin voimallinen tunne sitä vastaan.” Tarinassa käsitellään erilaisia uskomuksia ja eroja ihmisten välillä. Annie myös kritisoi kolonialismia ja on muutenkin muiden mielestä oikukas sekä omapäinen ja kerää ympärilleen ihailijoita. Vaikka teoksessa vilisee hahmoja, ainoa kiinnostava hahmo oli oikeastaan päähenkilö ja hänkin vain toisinaan. Välillä teoksessa oli hitaampia kohtia ja tuntui, että samoissa teemoissa junnattiin. Kirja on kuitenkin sen verran lyhyt, että eivät hitaatkaan kohdat kauaa kestäneet. Lukiessa huomasimme samankaltaisuuksia Lucy teoksen kanssa ja Lucya voidaankin pitää Annie Johnin itsenäisenä jatko-osana. Me luimme kirjat tavallaan väärin päin, koska aloitimme Lucysta ja ehkä Lucyn lukemisen jälkeen Annie John ei aivan yltänyt odotuksiin. Voi olla, että tähän vaikutti se, että luimme kirjat aivan putkeen, ja jonkinlainen tauko välissä olisi voinut tehdä hyvää. Annie John, Jamaica Kincaid, S&S, 2023 Suomentanut Sinikka Buckley Englanninkielinen alkuteos: Annie John, 1983

Perhonen ja jaguaari -novellikokoelma on kasattu Osuuskumman toimesta ja se on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa ollaan Pohjois-Amerikassa ja toisessa osassa avaruudessa. Aliette de Bodard kirjoittaa vaihtoehtohistoriallisesta maailmasta, jossa kiinalaiset ovat saapuneet Amerikkaan ennen eurooppalaisia. Vietnamilaistaustainen de Bodard yhdistää tarinoissaan tulevaisuuteen sijoittuvaa tieteisfantasiaa ja esikolumbiaanisen Amerikan sekä Kiinan ja Vietnamin historiaa. “He olivat unohtaneet, kuinka oikukasta, kuinka sattumanvaraista elämä oli, kuinka sen pitkittäminen ja hallitseminen oli mahdotonta.” Teoksen alussa käsitellään kiinalaisten osittain valtaamaa Amerikkaa. Novellit sijoittuvat etenkin kolmeen valtioon Pohjois-Amerikassa: Xuyaan, jossa vallitsee kiinalaisten uskonnot ja tavat, Suur-Mexicaan, joka ylläpitää Asteekkien historiaa, ja varsin pieneen ja mitättömään Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen novelli oli todella hämmentävä ja kaikista lukupiiriläisistä tuntui, ettei tarinaan oikein päässyt mukaan. Ympäröivää maailmaa oli vaikea ymmärtää, eikä hahmoistakaan saanut tolkkua. Ensimmäisessä osassa on lisäksi kaksi muuta salapoliisimaista novellia, joissa pysyimme jo paremmin mukana. Vaikka niissä juoni ja maailma tuntuivat selkeämmiltä, hahmot ja niiden motiivit jäivät vielä etäisiksi. Kirjailijan idea vaihtoehtoisesta maailmasta kiinnosti monia lukupiirissä ja muutamaa kiinnosti erityisesti Asteekkien uskomukset ja historia novelleissa. Ensimmäiseen osaan koottujen novellien kautta oli kuitenkin vaikea saada tästä uudesta maailmasta kunnon kuvaa. “`Sota aiheuttaa sellaista`, sanoin turvautuen latteuksiin. Mutta osa minusta, Tenochtitlanista kauhuissaan paennut lapsi, tiesi, etteivät ne suinkaan olleet latteuksia, vaan ainoa tapa kuvata sanoinkuvaamatonta menneisyyttä.” Toinen osa jatkaa saman maailman tarinaa tulevaisuudessa. Valtiot ovat valloittaneet avaruuden ja lähestyvät sen mahdollisuuksia ja ongelmia omilla tavoillaan. Xuyalaiset kehittävät lihaa ja tekoälyä yhdistävät Mielet ohjaamaan aluksiaan avaruuden halki. Toiset kansat matkustavat pitkiä välimatkoja horroksessa. Xuyan kehittämät aluksien sydänhuoneessa elävät Mielet ovat myös lapsia ja osa ihmisperhettä ja etenkin tätä asetelmaa käsitellään toisen osan novelleissa. Kokoelman toinen osa tuntui meidän kaikkien mielestä sujuvammalta ja oli kokonaisuudessaan enemmän lukupiiriläisten mieleen. Novellit tuntuivat kokonaisilta ja vaikka ympäröivää maailmaa ei täysin avattukaan, hahmot ja heidän väliset suhteensa olivat kiinnostavia. Monen lukupiiriläisen lempinovelli oli etenkin kirjemuotoon kirjoitettu Aluksen veli , joka sai osan jopa kyynelehtimään. Äidin kirje pojalleen oli todella koskettava. Téri luki sen kauniina kuvauksena vanhemmuudesta ja Aracelis taas vahvana kuvauksena sisaruudesta. “Kävelimme yhdessä sydänhuoneeseen, jossa syntymämestari odotti meitä. Siskosi pyöriskeli sisälläni töykkien lakkaamatta, kuin sydämenlyönnit, sykkivä kone, jonka metalli ja optiikka painoivat kohdussani. Osuuskumma on koonnut novellit Perhonen ja jaguaari -novellikokoelmaan eri aikakauslehdistä, joita on julkaistu vuosien 2007-2012 aikana. Uskomme, että tämän takia novellien välistä on jäänyt puuttumaan tarinoita, jotka olisivat mahdollisesti avanneet de Bodardin kuvittelemaa maailmaa lukijalle paremmin. Kirjan viimeisiltä sivuilta löytyy kuitenkin pieni sanasto ja jälkisanat, joihin on kirjoitettu lyhyet tiivistelmät jokaisesta novelleista. Me pohdimme, että tiivistelmät olisi ehkä kannattanut lukea ennen novelleihin tarttumista. Näin De Bodardin suunnittelema maailma olisi ehkä avautunut paremmin jo tarinaa seuratessa. Kirjailija on kirjoittanut myös täyspitkiä romaaneja, jotka sijoittuvat tähän samaan kuvitteelliseen maailmaan ja moni lukupiiriläinen pohtikin, että voisi mielellään tarttua sellaiseen. Etenkin toisen osan avaruuteen sijoittuvista tarinoista osa totesi voivansa lukea enemmänkin. Perhonen ja jaguaari, Aliette de Bodard, Osuuskumma, 2013 Suomentajat Markus Harjua ja Christine Thorel Englanninkieliset alkuteokset: novellit koottu eri aikakauslehdistä, 2007-2012

Liu Cixinin Pallosalama on scifi-teos ja itsenäinen esiosa Muistoja planeetta maasta -trilogialle. Se eroaa kuitenkin suuresti Muistoja planeetta maasta -trilogian kirjoista ja minun oli lukiessa vaikea hahmottaa, miten kirja edes liittyy niin sanottuihin jatko-osiinsa. Loppujen lopuksi yhteys taitaakin olla vain se, että Pallosalaman tarina sijoittuu samaan maailmaan, joka Muistoja planeetta maasta -trilogiaan on luotu. Ensimmäinen yllätys trilogian lukeneena minulle oli se, ettei Pallosalamassa ollutkaan kaikkitietävää kertojaa. Sen sijaan tarinassa on minä-kertoja, jona toimii kirjan päähenkilö Chen. Teos alkaa Chenin lapsuuden traagisesta syntymäpäivästä, jolloin pallosalama tunkeutui Chenin ja hänen vanhempiensa kotiin ja käräytti tuhkaksi hänen vanhempansa. Traumaattisen syntymäpäiväkokemuksen jälkeen hypätään seuraamaan Chenin aikuisuutta, jolloin mystisestä pallosalamasta on tullut hänelle pakkomielle. "Vuorella ukkonen riehui aivan eri tavalla kuin maanpinnan tasolla. Taivuori oli kuin maapallon oma ukkosenjohdatin, joka veti puoleensa kaikki koko universumin salamat." Pallosalamat kiehtovat Cheniä, mutta hänen mielessään niihin liittyy myös jonkinlainen pelonsekainen kauhu. Chen tutkii pallosalamailmiötä, josta juuri kukaan ei tiedä yhtään mitään, ja Chenin pakkomielle juontuukin nimenomaan pallosalaman selittämättömästä luonteesta. Mitä enemmän Chen tapaa ihmisiä, jotka ovat kohdanneet pallosalaman, sitä enemmän hän ymmärtää, kuinka kammottavasta ilmiöstä on kyse. Silti hänen tiedonjanonsa johtaa hänen toimiaan ja hän päätyy jopa yrittämään pallosalaman replikoimista. "Se oli pallosalaman salaperäisen voiman julkein ilmentymä, voima joka kylmästi murskasi kaiken uskoni." Vaikka tässä teoksessa keskitytään myös paljon nimenomaan juoneen ja tieteellisen tutkimuksen etenemisen seuraamiseen, on Liu Cixin mielestäni keskittynyt Pallosalamassa hieman enemmän henkilöhahmoihin, kuin Muistoja planeetta maasta -trilogiassa. Suru ja katkeruus vanhempien kuolemasta kulkevat päähenkilön mukana ja pystyn ymmärtämään Cheniä ja hänen motivaatioitaan. Toisinaan hänen elämänsä kulkee myös toiseen suuntaan pallosalaman tutkimuksesta ja siihen liittyvästä pakkomielteestä, mikä tuntui tekevän hahmosta hieman kokonaisemman. Teos käsittelee myös tieteen ja sodankäynnin suhdetta ja sitä kautta saadaan tuotua hahmojen arvoja ja motivaatioita osaksi tarinaa. Romaanissa onkin muutama kiinnostava sivuhahmo, joista tykästyin erityisesti Lin Yuniin. Lin Yun on nainen, joka on kiinnostunut kehittämään aina vain tehokkaampia aseita, keinolla millä hyvänsä. Hahmo kiehtoi minua, ehkä siksi, että hän tuntui itsestäni niin kaukaiselta ja hänen motivaationsa jotenkin yleisen moraalikäsityksen vastaisilta. Silti hän tuntui tarinassa uskottavalta ja keräsi jossain määrin sympatioita puolelleen. Pallosalaman maailmasta selviää taas asioita, jotka laittoivat ajatukseni solmuun ja mielikuvitukseni laukkaamaan. Liu Cixin kehittelee kiinnostavia ja kammottavia todellisuuksia, jollaiseen tämänkin kirjan mukana oli ilo päästä hetkeksi uppoutumaan. Pallosalama, Liu Cixin, Aula & Co, 2022 Suomentanut Rauno Sainio Kiinankielinen alkuteos: 球状闪电

Liu Cixinin Kolmen kappaleen probleema on valloittava tieteisromaani, joka aloittaa trilogian. Kirja kertoo kahden erillisen päähenkilön tarinan omina aikakausinaan, mutta kietoo heidän kohtalonsa kiinnostavilla tavoilla yhteen. Romaani alkaa kuvaamalla Ye Wenjien elämää Punaisella rannikolla, salaisella tutkimusasemalla. Ye Wenjie työskentelee ehdottoman salaisissa tehtävissä, jotka pysyvät kokonaisuudessaan pitkään kiinnostavana mysteerinä myös lukijalle. Myöhemmin seuraamme maailmaa nanotutkija Wang Miaon näkökulmasta. Wang Miaon näkökentälle ilmestyy eräänä iltapäivänä lähtölaskenta, jota hän ei osaa yhdistää mihinkään. Pyrkiessään selvittämään lähtölaskennan taustoja Wang Miao kuulee kummallisista itsemurhista tiedeyhteisön henkilöiden keskuudessa, oudon merkityksellisestä nettipelistä sekä epäilyttävästä tiedeyhdistyksestä, josta Pekingin poliisikin on kiinnostunut. "Universumi on täysin läpinäkyvä, ja silmä voi katsoa niin kauas sen syvyyksiin kuin suinkin pystyy. Mutta mitä kauemmas näkee, sitä salaperäisemmäksi universumi muuttuu." En ollut lukenut tai kuullut kirjasta oikeastaan mitään, ennen kuin tartuin siihen äänikirjana ja se oli mielestäni tämän teoksen kohdalla erittäin ideaalia. Romaanissa on hyvä ja kiinnostava idea, ja juoni tuntui pitkälle ennalta-arvaamattomalta. Se sai minut innostumaan enkä lukiessa malttanut odottaa, että saisin tietää mistä tarinassa on todella kyse. Tiedonmurusia tiputellaan sopivaan tahtiin niin, ettei lukija ehdi turhautua, mutta uutta ymmärrettävää riittää loppuun asti. Teoksen kieli ja tunnelma ovat toimivia. Teksti on selkeää ja käännöksessä on selvästi tehty hyvää työtä. Äänikirjaa kuunnellessa tuntui, että pääsin uppoutumaan täysin tähän uuteen mielikuvitukselliseen maailmaan ja etenkin Wang Miaon pään sisälle. "Ye Wenjie tunsi, kuinka maa hänen jalkojensa alla tärisi. Hän tarttui kirveeseen ja sahaan ja alkoi karsia oksia jättimäisen puun rungosta. Näitä suuria puita karsiessaan hänestä tuntui aina siltä kuin hän olisi käsitellyt jättiläisen ruumista." Keskeisessä osassa kirjaa on tietysti paljon fysiikan teorioita ja niihin liittyvää spekulaatiota, joista osan annoin mennä ihan reilusti ohi. Välillä tuli eteen hitaampia kohtia: vaikeampia tiedejuttuja, ja nimiä, joissa menin ihan sekaisin, mutta kaiken kaikkiaan enemmän kirjassa oli hyvää kuin huonoa. Kolmen kappaleen probleema toimii itsenäisenä teoksena hyvin. Sen tarina on yhtenäinen kokonaisuus, vaikka trilogian seuraavissa osissa kertomusta jatketaankin. Ei siis tarvitse huolestua siitä, että tähän kirjaan tarttumalla täytyisi sitoutua koko trilogian läpi lukemiseen, vaikka houkutus siihen saattaakin olla suuri. Kolmen kappaleen probleema, Liu Cixin, Aula & Co, 2018 Suomentanut Rauno Sainio Kiinankielinen alkuteos: 三体, 2008

Kuolema on ikuinen on Liu Cixinin Muistoja planeetta maasta -scifi-trilogian päätösosa. Mikäli et ole lukenut trilogian aikaisempia osia – Kolmen kappaleen probleema & Synkkä metsä – tämä julkaisu sisältää juonipaljastuksia. Luonnollisesti tämä trilogian päätösosa jatkaa Synkän metsän tapahtumista, ja tällä kertaa myös osa tutuista hahmoista pysyy tarinassa mukana. Tämä helpotti huomattavasti tarinan mukana pysymistä ja kolmas osa tuntuikin jotenkin suoraviivaisemmalta kuin kakkonen, jonka tarina tuntui olevan vähän hajallaan. Suoraviivaisuudesta huolimatta tämä osa tuntui sisältävän enemmän juonenkäänteitä ja mielikuvituksellista tarinaa kuin aikaisempi. Kaiken kaikkiaan olin tähän kolmanteen osaan tyytyväisempi kuin edeltäjäänsä. "Kolaus oli tietysti kovin Cheng Xinille, mutta hänkin löysi lohdutusta siitä tosiseikasta, että hänen kaltaiselleen kokemattomalle nuorukaiselle tämä kävi jo melko vakuuttavasta ensi askeleesta. Hän oli pärjännyt paljon paremmin kuin oli odottanut." Synkän metsän pelote ja miekankantaja Luo Ji ovat tuoneet Maan ja Trisolariksen välille rauhan. Kaksi sivilisaatiota tuntuvat kuin vertaisilta. Kansat oppivat toisiltaan ja ihmiskunta on innoissaan jakamassa kulttuuriaan trisolarislaisten kanssa. Kun tulee aika valita uusi miekankantaja, kaikki on vaarassa muuttua. Teoksen päähenkilönä toimii Cheng Xin, joka oli mielestäni kiinnostavampi päähenkilö kuin kakkoskirjan Luo Ji, vaikka tuntuikin jossain määrin jopa persoonattomammalta. Keskiössä ovat kuitenkin mielikuvitukselliset tapahtumat Maassa ja avaruudessa. Uusia konsepteja ja ilmiöitä esitellään reippaalla tahdilla ja sitten yhtäkkiä pysähdytään kuuntelemaan fiktiivisiä lastensatuja. Tarinan vaihtelevuus oli mielestäni ehdottomasti yksi teoksen vahvimpia puolia. "Valon nopeutta alhaisemmilla nopeuksilla avaruusaluksen liikettä ei voitu havaita, ja universumista tuli ääretön, tyhjä näyttelysali, jossa tähdet olivat vain näkyjä ja alus koko salin ainoa näyttelyesine." Jo kakkoskirjasta tuttu horrostaminen mahdollistaa tavallaan aikamatkaamisen, joka tuo kiinnostavan lisän tarinaan. Kolmannessa kirjassa esitelläänkin hyvin pitkä ajanjakso, jonka epärelevantimpien hetkien yli lukija saa hypätä horrostamisen avulla. Moni kirjassa esitelty konsepti, kuten mahdollisuus horrostamiseen, laittoi minut miettimään, mitä itse tekisin, mikäli minulle tarjoituisi samanlaisia mahdollisuuksia. Vaipuisinko horrokseen uteliaana näkemään, kuinka kaikki päättyy, vai tyytyisinkö elämään lyhyen elämäni omassa ajassani. Liu Cixinin tulevaisuudenkuvat ovat kiinnostavia ja hänen maailmansa lähtee suuntiin, joita en itse keksisi kuvitella ajatellessani tulevaisuutta. Fokus on kuitenkin suuresti taistelussa Trisolariksen ja Synkän metsän ajatuksen kanssa, eikä kirjassa juurikaan oteta kantaa moniin nykyään merkittäviin kysymyksiin. Sukupuolen binäärinen ajattelukin pysyy lähes muuttumattomana, vaikka sukupuolen esittämisen tavat ehkä muuttuvatkin. "Puolen tunnin kuluttua auto laskeutui ja ovi liukui auki. Cheng Xin oli tuskin ehtinyt nousta kyydistä, kun auto jo kohosi takaisin taivaalle ja lensi tiehensä." Trilogia on pitkä, kattava ja monitasoinen. Olin kiinnostunut saamaan selville, kuinka kirjailija on päättänyt lopettaa tämän kokonaisuuden. Odotukset ovat tässä kohtaa varmasti korkealla aivan kaikilla lukijoilla. Lunastiko lopetus sinun odotuksesi? Kuolema on ikuinen, Liu Cixin, Aula & Co 2020 Suomentanut Rauno Sainio Kiinankielinen alkuteos: 死神永生