HAKU

Meillä molemmilla on ollut elämämme aikana hetkiä kun lukeminen ja siitä nauttiminen on takkuillut. Niitä hetkiä on myös löytynyt viimeisen kahden vuoden aikana, kun olemme työskennelleet POC-lukupiiri hankkeen parissa. Meidän mielestämme lukuharrastuksessa tärkeintä on lukea omassa tahdissa ja siitä nauttien. Ei haittaa ollenkaan, vaikka joskus olisikin hetkiä, jolloin lukeminen ei nappaa yhtään. Silloin ehkä kannattaakin keskittyä muihin asioihin, joista nauttii. Me haluamme nyt kuitenkin jakaa joitakin vinkkejä niihin tilanteisiin, kun haluaisit lukea enemmän, aloittaa lukemisharrastuksen tai muuten vain tehdä lukemisesta itselle mukavampaa. Olemme miettineet vinkkejä itse, yhdessä meidän suljetun lukupiirimme jäsenten kanssa sekä järjestämissämme tapahtumissa nuorten, aikuisten ja lasten kanssa. Alta löytyy näistä vinkeistä koottu lista. Toivottavasti jostakin vinkistä on hyötyä myös sinulle! 1. Aloita lukemalla yksi sivu päivässä Sovi itsesi kanssa, että teet lukemisesta rutiinin. Valitse kiinnostava kirja ja lue päivittäin tietty määrä sivuja. Voit aloittaa yhdestä tai kahdesta sivusta. Tärkeintä ei ole lukea kokonaista kirjaa mahdollisimman nopeasti loppuun, vaan totuttaa itsesi lukemiseen ja pitää rutiinia yllä. Kun luet päivittäin, kirjan tarina ei ehdi unohtua lukukertojen välillä ja totut pikkuhiljaa uuteen tai unohtuneeseen harrastukseen. 2. Kuuntele äänikirjaa Äänikirjaa voi olla helpompi seurata kuin fyysistä kirjaa. Jos lukeminen tuntuu haastavalta, kokeile äänikirjan kuuntelua. Samalla kun kuuntelet tarinaa, voit tehdä jotakin muuta, esimerkiksi käydä kävelyillä tai piirtää. Voit myös vain loikoilla sängyssä tai muussa mukavassa paikassa ja eläytyä tarinaan. Äänikirjan kanssa voi myös kokeilla sellaista, että samalla kun kuuntelee, seuraa tekstiä myös silmillä fyysisestä kirjasta. Näin lukemiseen voi olla helpompi keskittyä. 3. Lue yhdessä kavereiden tai perheenjäsenten kanssa Lukeminen ei ole vain yksinäinen harrastus! Jos nautit yksin lukemisesta, saa sitä jatkaakin, mutta jos kaipaisit lukiessasi seuraa, pyydä ystävää tai perheenjäsentä lukemaan kanssasi. Voitte lukea eri kirjoja tai samaa kirjaa, ja keskustella yhdessä lukemastanne. Ystäväsi voi myös lukea sinulle kirjaa ääneen tai toisinpäin. Jos ympärilläsi ei vielä ole lukemisesta innostuvia ihmisiä, voit myös suunnata tapahtumiin, joissa luetaan yhdessä. Kirjastot järjestävät paljon tapahtumia lukemiseen liittyen ja esimerkiksi me järjestämme yhteisiä lukuhetkiä POC-lukijoille. 4. Hyödynnä 10 minuutin ajastinta Voit hyödyntää ajastinta lukiessasi, jos tuntuu, että on vaikea keskittyä lukemiseen ja kaikki ympärillä vie huomiosi. Laita puhelimesta ajastin soimaan kymmenen tai viiden minuutin päähän. Laita puhelin tarvittaessa kauemmas itsestäsi ja asetu mukavaan lukuasentoon. Kun kello soi, voit lopettaa lukemisen ja keskittyä muuhun. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että kirja vie mennessään, voit jatkaa lukemista niin pitkään kuin tuntuu hyvältä, tai asettaa ajastimeen uudet 10 minuuttia. 5. Palkitse itsesi Joillekin pieni hemmottelu tai palkinto lukemisesta voi toimia hyvänä motivaattorina lukuharrastuksessa. Valitse herkku, jonka saat syödä luettuasi tietyn määrän sivuja, tai palkitse itsesi muilla tavoin. Voit muutaman sivun jälkeen antaa itsellesi hetken sometusaikaa tai laittaa tarran kalenteriin jokaiselle päivälle kun luit kirjaa. 6. Lue viimeisin sivu uusiksi Jos ehdit lukea vain harvoin tämä vinkki voi sopia sinulle. Kun sinulla on aikaa keskittyä kirjan ääreen ja tuntuu, että tarina on jo vähän unohtunut, kannattaa lukea yksi tai useampi sivu jo lukemastasi kohdasta ja jatkaa siitä lukemista. Näin saat palautettua mieleen viimeisimmät tapahtumat ja tarinaan on taas mukava uppoutua uudelleen. Tätä samaa voi hyvin hyödyntää myös äänikirjoja lukiessa. Laita äänikirjaa muutama minuutti taaksepäin ja näin pääset kertaamaan lyhyesti menneitä tapahtumia. 7. Lue hyviä kirjoja Viimeinen ja kaikista tärkein vinkkimme on: lue vain hyviä kirjoja. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se todella kannattaa. Tässä maailmassa on niin paljon erilaisia kirjoja laidasta laitaan, että on turhaa sinnitellä sellaisen kirjan kanssa, joka ei itselle tunnu kiinnostavalta. Jätä kesken tylsä tai muuten vain huono kirja ja etsi käsiisi uusi erilainen teos. Kun kirja on hyvä ja vetävä, on lukeminenkin yllättäen helpompaa. Vinkkejä hyvistä kirjoista voi saada useista eri lähteistä. Kirjaston ammattilaiset ovat erinomaisia löytämään juuri sinua kiinnostavaa kirjallisuutta. Voit myös tarttua kaverin lempikirjaan. Myös meille saa aina laittaa viestiä ja pyytää henkilökohtaista kirjasuositusta. Älä tyydy muuhun kuin juuri sinua kiinnostavaan kirjallisuuteen. Sitä kyllä varmasti löytyy! Jos sinulle tulee mieleen vinkki, joka on auttanut sinua lukuharrastuksessa niin kommentoi alle, jotta saamme vinkit jakoon. Mukavia lukuhetkiä! <3

Maa ja taivas kertoo Gifty-nimisestä nuoresta naisesta. Hän on asunut lapsuutensa Alabamassa ghanalaisen perheensä kanssa ja opiskelee neurotiedettä yliopistossa. Teos on osittain kuvaus maahan muuttaneesta perheestä, mutta keskittyy kertomaan monisyisesti Giftyn tarinaa, lapsuutta ja nuoruutta. Kirjassa hypitään paljon ajassa ja käydään läpi Giftyn elämän hetkiä ja kosketusta etenkin hänen omaan perheeseensä. Vaikka teoksessa liikuttiinkin paljon ajassa sitä oli selkeä seurata ja se toimi mielestäni myös hyvin äänikirjana. Giftyn ollessa vielä lapsi hänen isänsä muutti takaisin Ghanaan. Hänen veljellänsä Nanalla oli edessään lupaava urheilijan ura, mutta hän jäi koukkuun huumeisiin kipulääkkeiden kautta. Giftyn äiti taas on läpi elämänsä kamppaillut masennuksen kanssa, mutta heidän välillään on silti aito yhteys ja rakkaus. “Se on yksi harvoista valokuvista, jossa me kaikki neljä olemme yhdessä. Luulen muistavani sen päivän, mutta en tiedä, olenko vain muuttanut äitini tarinat siitä muistoiksi, vai olenko tuijottanut kuvaa niin pitkään, että omat tarinani ovat alkaneet muistua mieleen.” Nanan kuoltua Giftyn kiinnostus neurotieteisiin syventyy. Hän alkaa tutkia hiirien kautta huumeiden vaikutusta kehon toimintaan ja tutkimuksista tulee hänelle pakkomielle. Oli kiinnostava seurata hetkiä, kun Gifty keskittyi tutkimuksiin hiiristä ja sitä kautta käsitteli veljensä kuolemaa ja omaa menetystään. “En ollut kovin optimistinen sen suhteen, että musiikki saisi hänet ylös sängystä, mutta toivoin, että se edes jollain tapaa rauhoittaisi hänen mieltään.” Uskonto on myös paljon läsnä kirjassa. Gifty pohtii paljon uskonnon ja tieteen merkitystä; uskonto on aina ollut läsnä hänen lapsuudessaan, mutta tiede on hänen tuleva ammattinsa ja intohimonsa. Teoksessa on paljon perinteisiä stereotypioita maahamuuttajaperheestä – on masennusta, huumeita ja vanhempien eroja – mutta vaikka ne olivat läsnä kirjassa, eivät ne tuntuneet olevan ainut asia, mitä teoksessa haluttiin kertoa ja käsitellä. Niillä ei mielestäni myöskään mässäilty liikaa. Tarinassa keskityttiin paljon syvempiin tunteisiin Giftyn elämässä ja myös pohdittiin omaa kuuluvuutta tähän maailmaan ja omaa identiteettiä. “Laskin laukkuni eteiseen ja ryntäsin keittiöön ja kohtasin näyn, joka on minulle yhtä tuttu kuin oma kehoni: äitini laittamassa ruokaa.” Maa ja taivas, Yaa Gyasi, Otava Suomentanut Arto Schorderus Englanninkielinen alkuteos: Transcendent Kingdom

Julkaisu sisältää mainoslinkkejä. Mainoslinkit merkitty *-merkillä. Vivek Oji on nigerialainen nuori, joka eräänä päivänä löytyy kuolleena kotioveltansa. Ruumis on alaston ja kuolema suuri järkytys tämän läheisille – etenkin Vivekin äidille, joka löytää tämän ruumiin. Romaanin aikana kuolemaan johtaneita tapahtumia ja Vivekin elämää lapsuudesta nuoruuteen käydään läpi erilaisista näkökulmista. “Muut yhdistyksen naiset varmaankin arvelivat Kavitan menettäneen järkensä, koska hän ei suostunut vain hautaamaan poikaansa ja olemaan hiljaa, mutta se oli hänelle yhdentekevää.” Meidän suljetussa lukupiirissä Vivek Ojin kuolema ei herättänyt odotettuja suuria tunteita. Tarina oli helppolukuinen, sujuva ja veti kuitenkin mukaansa. Moni oli tykännyt etenkin kirjan alusta, jossa Vivekin sukua kuvattiin laajemmin ja maailma rakentui leppoisasti mutta kiinnostavana. Silti osasta tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Vivekin elämää kuvataan monien hänelle läheisten ihmisten näkökulmasta ja muutaman kappaleen hän kertoo kirjassa itsekin. Eri näkökulmat tekivät teoksesta kiinnostavan, mutta jättivät myös joitakin asioita selittämättä. Vivek esimerkiksi kärsii erilaisista asioista elämänsä aikana, mutta niistä osa jäi ainakin meille lukupiirissä epäselviksi. Teosta kuvataan paljon etenkin Vivekin serkun Ositan näkökulmasta, Ositan katseen ja elämän tapahtumien kautta. “Minulla oli koko elämäni ajan raskas olo. Luulin aina, että kuoleminen olisi raskaampaa kuin mikään muu, mutta ei se ollut, ei ollenkaan.” Romaanin rakkaustarina tuntui meille vähän epäuskottavalta ja etenkin sen puhkeaminen tapahtui meidän mielestämme hieman turhan väkivaltaisesti. Kirjassa on kuitenkin kaunista ystävyyttä ja hyvin kuvattuja yhteyksiä ihmisten välillä. Osan mielestä kirja ei toiminut kokonaisuutena, mutta sieltä löytyi monia hetkiä ja kohtauksia joista kaikki pidimme paljonkin. Tunnelma teoksessa oli pääosin rauhallinen, etenkin kirjan alussa. “Makaan sängyssä pää hänen paljaalla vatsallaan, ja hän leikittelee tukallani vetämällä kiharat suoriksi ja antamalla niiden mennä uudelleen sikkaraan.” Tarina sijoittuu muutama kymmenen vuotta menneisyyteen ja on aikansa kuvaus. Osa silloin suurilta ja erikoisilta tuntuvista asioista eivät oikein meitä enää hetkauttaneet, ja sekin saattoi vaikuttaa siihen, että tarinaan oli vaikeampi heittäytyä. Vivek Ojin kuolema, Akwaeke Emezi, Kosmos, 2020 Suomentanut Sari Karhulahti Englanninkielinen alkuteos: The death of Vivek Oji, 2020

Koko Hubara (s. 1984) on äiti, kirjailija, toimittaja, kirjoittamisen opettaja ja satunnainen kääntäjä, joka tunnetaan myös Ruskeat Tytöt Median yhtenä perustajana. Minulta on kysytty lukemattomia kertoja, miksi kirj0issani ei juurikaan ole valkoisia hahmoja, etenkään valkoisia miehiä. Se on aivan totta, lähes kaikessa mitä kirjoitan, ovat keskiössä poc-ihmiset, ja erityisesti mixed race -perhesiteet. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin, minulla on kirjailijaksi uskomattoman huono mielikuvitus. En osaa kuvitella kauhean hyvin sellaista, mistä minulla ei ole mitään elettyä tuntumaa. Minä, valkoisen suomalaisäidin ja ruskean maahanmuuttajaisän tytär, olen itseni keskiössä, enkä muusta tiedä. Minun perheeni on idea perheestä, normi, ensimmäinen asia, mitä ajattelen jos joku lausuu sanan “perhe”. Minä tulen itseni mieleen, kun joku sanoo “ihminen”. Minusta olisi eksoottista ja lähes mahdotonta kuvitella millaista on olla valkoinen nainen, ainakaan päähenkilön verran. Kukaan sitä paitsi tuskin kysyy, miksi valkoinen mieskirjailija kirjoittaa valkoisia mieshahmoja, että miksi niissä ei ole poc-hahmoja. Valkoinen mies on edelleen kirjallisuudessa ihminen, kaikki muu on poikkeus, toinen. Toinen, vähemmän sarkastinen syy on se, että mixed-kokemuksesta käsin kirjoittaminen mahdollistaa jotakin sellaista, mikä ei ole mahdollista muuten. Aloitin tänä syksynä jatko-opintoni. Olen tekemässä väitöskirjaa yleiseen kirjallisuustieteeseen, ja aiheenani ovat valkoisten äitien ruskeiden tyttärien kertomukset tyttäryydestä. Feministinen tutkimus on ollut pitkään kiinnostunut siitä, mitä äitiys, tai pikemminkin äitiminen, on. Ajatellaan, että äitinä oleminen ei ole vain passiivista olemista lapsen saamisen jälkeen, vaan että sillä on massiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Äitinä oleminen on itse asiassa aktiivista tekemistä, hoiva on poliittista, jotakin muutakin kuin intiimiä olemista lapsen kanssa kodin ja arjen piirissä. Tästä tutkimuksesta on jäänyt puuttumaan toisen osapuolen todistus, sen pohtiminen, mitä lapseus, esimerkiksi tyttäryys on. Hypoteesini on, että tyttäryys on myös yhteiskunnallista, poliittista, aktiivista tekemistä, ei pelkästään passiivista syntymistä maailmaan, sattumanvaraisen ihmisen lapseksi. Arvelen, että äitien ja tyttärien intiimeissä suhteissa on koko yhteiskunta läsnä, ja silloin kun on kyse valkoisesta äidistä ja ruskeasta tyttärestä, läsnä ovat rodun ja sukupuolen intersektio, rasismi ja valkoinen ylivalta. Tätä koetan näyttää väitöskirjassani todeksi, tutkimalla sekä kaunokirjallisuutta että muistelmia. Uskon, että sanat, myös fiktiiviset sellaiset, tuottavat ja ylläpitävät todellisuutta. Uskon myös, että tutkimalla mixed race -kokemuksesta kertovaa proosaa, voimme näyttää jotakin olennaista yhteiskunnasta, jossa elämme. Suomessa ei kerätä etnisyystilastoja, mutta tiedämme, että täällä asuu lähes puoli miljoonaa ulkomaalaistaustaista ihmistä. Monet tulevat tänne maista, missä ihmiset ovat bipoc. Heidän jälkeläisiään, usein mixed race -ihmisiä, on Suomessa koko ajan enemmän. Pew Research Centerin mukaan Yhdysvalloissa ainakin seitsemän prosenttia aikuisväestöstä on mixed race, ja luku on kasvussa moninaistuvan ja entistä helpommin sekoittuvan yhteiskunnan myötä. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on käsitellä ajan kysymyksiä ja tavallista arkea, ja mixed race -perheet ovat sitä. Idea väitöskirjaan lähti esikoisromaanistani Bechi. Siinä kolmikymppinen helsinkiläisnainen Bechi tapaa eräänä loppukesän aamuna äitinsä Shoshanan Ekbergin kahvilassa. Bechi haluaa kertoaa äidilleen uutisensa – hyvät vai huonot, siitä hän ei ole varma – eli sen, että on raskaana. Kohtaaminen käynnistää muistojen vyöryn. Shoshana on syntynyt 1950-luvun lopulla vastikään perustetussa Israelin valtiossa, ja lähtenyt sieltä parikymppisenä ensimmäisen vastaantulevan miehen matkaan. Hän olisi toivonut päätyvänsä Pariisiin, mutta mies olikin suomalainen Hannu. Shoshanan äiti Rivka, jonka luota Shoshana halusi lähteä mahdollisimman kauas, puolestaan syntyi Jemenissä, josta lähti paremman elämän lupausten toivossa Palestiinaan. Pakenemisen ja katkenneen kommunikaation yllä leijuu Shoshanan jo pikkupoikana kuolleen isoveljen, myös nimeltään Bechi, haamu. Yksi asia, jonka halusin kertoa Bechin avulla, oli se tosiasia, että jokainen ruskea ihminen kantaa harteillaan ei pelkästään omaa elämäntarinaansa, mutta myös kolonialismin koko kirjoa ja painoa. Ihmiset tulevat ja menevät, maiden rajat ja nimet vaihtuvat, lapset syntyvät ja kuolevat, äidit äitivät sekä eläviä että kuolleita lapsiaan, ja jossakin matkan varrella ihmisistä tulee mixed race, osittain ruskeita ja osittain valkoisia, osa todellisuudesta valkoisuudessa ja osa ikuisesti sen ulkopuolella. Vaikka Bechin tapauksessa asetelma on päinvastainen kuin väitöskirjassani – hänen äitinsä on ruskea ja isä valkoinen – ovat rodun ja rakenteellisen rasismin kysymykset alati läsnä, kun hän kulkee Helsingin kaduilla ja hoitaa arkisia asioitaan. Vaikka itse kirjoitan mixed race -tarinoita, tiedän, että ne ovat edelleen poikkeus suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Siksi minultakin kysytään alati, millaista on kirjoittaa poc-hahmoja. Mutta kirjoittamalla heidät näkyviin voimme päästä tilanteeseen, jossa muutkin kuin valkoiset miehet ovat kaunokirjallisuudessa – ja maailmassa – ihmisiä, normi. Se on mielikuvituksettoman pieni vallankumous. KOKO HUBARAN KIRJAVINKIT Tommy Orange: Ei enää mitään Raastava kertomus Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten arjesta ja kipupisteistä tänä päivänä. Kirja kertoo useamman Oaklandissa järjestettävään powwow-tapahtumaan valmistautuvan henkilön tarinan. On rikkinäisiä perheitä, päihteitä, henkisiä kokemuksia ja humoristisiakin yrityksiä olla osa kansaa. Gloria Anzaldúa: Rajaseutu Heta Rundgrenin ja Oscar Ortiz-Niemisen hienosti suomentama feministinen perusteos, joka käsittelee rajoja monin eri tavoin. Teoksessa ollaan sekä kehollisten, maantieteellisten että identiteetin rajojen äärellä. Erityisen kiinnostavaa on kielten, suomen (alkuperäistekstissä englannin) ja espanjan sekoittaminen, joka tekee näkyväksi ne hybridiset kokemukset joissa moni mixed race -ihminen elää. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani Tämä kirja on ilmestynyt jo noin 35 vuotta sitten, mutta se ei ole vanhentunut päivääkään. Olen lukenut sen toista kymmentä kertaa. Kertomus orjuudesta Amerikassa, mutta myös äidinrakkaudesta ja lapsista. Yksi kirjan päähenkilöistä, Beloved-vauvakummitus, tulee säännöllisesti uniini, vaikken ole nyt lukenut kirjaa pariin vuoteen.

Warsan Shire on brittikirjailija ja Bless the Daughter Raised by a voice in Her Head: Poems on hänen ensimmäinen runokokoelmansa, johon tartuttiin Sara Osmanin vinkistä. Haastattelimme Sara Osmania toukokuussa nettisivuillemme ja tämä runokokoelma oli yksi hänen antamistaan kirjavinkeistä. Me molemmat ihastuimme jo teoksen kanteen ja nimeen, jotka vetivät meitä lisää kirjan puoleen. Teksti tuntui meistä kulkevan hyvin ja sanat sivuilla olivat kaunista luettavaa. "Mama I made it out of your home alive, raised by the voices in my head." Shire käsittelee runoissaan mustana naisena kasvamista, aikuiseksi tulemista, perhettä ja maahanmuuttoa. Teoksessa aiheet vaihtelevat muutamasta voimauttavasta pilkahduksesta todella raskaisiinkin aiheisiin. Omakohtaisiin tuntemuksiin ja kokemuksiin oli hauskasti kiedottu myös viittauksia pop-kulttuuriin. Teosta lukiessa meillä liikkui kylmät väreet kropassa. Aiheet olivat rankkoja ja sydäntä riipaisevia, teksti taas aivan todella kaunista ja ilmavaa. Se miten Shire käyttää sanoja ja liikkuu tunteissa ja aiheissa oli hienoa luettavaa. "but God, doesn't she wear the world well." Runot on kirjoitettu englanniksi, mutta niistä löytyy paljon myös somaliankielisiä sanoja. Teoksen loppuun on koottu pieni sanasto, josta voi halutessaan käydä katsomassa mitä somaliankieliset ja esimerkiksi brittikulttuuriin liittyvät sanat tarkoittavat. Warsan Shiren joitakin runoja tästä teoksesta on päässyt lukemaan aikaisemminkin muista runokokoelmista, joihin on koottu runoja useilta kirjailijoilta. Häneltä löytyy myös muuta kirjallisuutta, johon meillä on ainakin kiinnostusta tarttua. "Love is not haram but after years of fucking women who are unable to pronounce your name, you find yourself totally alone, in the foreign food aisle, beside the turmeric and saffron, remembering your mother's warm, dark hands, prostrating in front of the halal meat, praying in a language you haven't used in years." Bless the Daughter Raised by a voice in the head, Warsan Shire, 2022

POC-lukupiiri on jo yli kaksi vuotta vanha ja se tarkoittaa sitä, että reilun kahden vuoden ajan me olemme aktiivisesti etsineet, lukeneet ja arvostelleet POC-kirjailijoiden teoksia. Heti projektin alussa päätimme, että kierrämme mustien ja ruskeiden henkilöiden kärsimystarinat kaukaa ja välttelemme teemana etenkin rasismia. Kohdekirjallisuuteemme kuuluu siis kaunokirjalliset teokset, jotka on kirjoittanut POC-kirjailija, ja joiden pääteemana ei ole rasismista johtuva kärsimys. Lisäksi olemme ensisijaisesti pyrkineet lukemaan suomeksi. Viimeisen parin vuoden aikana olemme oppineet paljon nimenomaan meidän kohdekirjallisuudestamme ja päätimme nyt kerätä tähän juttuun erilaisia huomioita, joita olemme tehneet näiden vuosien aikana. 1. POC-kirjailijoilta halutaan kovasti julkaista ja kääntää rasismiin, rotuun ja orjuuteen liittyviä kärsimystarinoita. Etenkin pari vuotta sitten, kun vasta alottelimme POC-lukupiiriä, koimme paljon epätoivon hetkiä, kun yritimme löytää kriteereihimme sopivaa luettavaa. Googlaamalla löytyi kirjalistoja, jotka hehkuttivat parhaita POC-kirjailijoita ja “must read” teoksia POC-kirjailijoilta, jotka sitten olivatkin vain pitkä listaus traumapornoa. Kirjat, joita löysimme, kertoivat rasismista tai rodusta, ja jos kyse oli yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta, myös orjuudesta. Mitä enemmän olemme perehtyneet kirjallisuuden kenttään ja erilaisten POC-kirjailijoiden tarinoihin, sitä selkeämmin olemme huomanneet sen, että kustantamot ympäri maailman julkaisevat ja mainostavat POC-kirjailijoiden teoksia mielellään kunhan ne kertovat edellä mainituista teemoista. Sama pätee käännöskirjallisuuteen. Teoksia, jotka kertovat POC-hahmojen fantasiaseikkailuja tai rakkaustarinoita, käännetään kitsastellen. 2. Nekin kirjat, jotka kertovat jostakin ihan muusta, helposti myydään käyttäen rasismia ja orjuutta myyntikuvauksissa. Me olemme jättäneet lukematta paljon kirjallisuutta, jonka takakannessa lupaillaan kertomusta eriarvoisuudesta, rasismista tai orjuudesta. Vasta luettuamme joidenkin jo lukemiemme teoksien takakansia tai myyntikuvauksia, huomasimme, että kun kyseessä on POC-kirjailija, tätä termistöä käytetään lepsummin. Jos fantasiamaailmassa ilmenee minkäänlaista eriarvoisuutta, tulkitaan koko teos kuvaukseksi rasismista ja eriarvoisuudesta sekä yhteiskunnassamme vallitsevan orjuuden perinnön tutkielmaksi. Tämä toistaa edellisen huomiomme samaa olettamusta, jonka mukaan mustien ja ruskeiden kirjailijoiden kirjoja halutaan lukea vain silloin, kun ne käsittelevät eriarvoisuutta jossakin muodossa. 3. On ollut vaikea löytää meidän kohdekirjallisuuttamme POC-miehiltä ja positiivista kuvausta POC-miehistä Keskustelimme yhdessä lukupiiritapahtumassamme siitä, miten Akwaeke Emezin teoksessa Vivek Ojin kuolema kaikki mieshahmot olivat jotenkin vastenmielisiä ja esimerkiksi pettivät vaimojaan. Tästä inspiroituneena aloimme pohtia mieshahmoja laajemminkin kirjoissa, joita olemme lukeneet. Kun skannasimme työhuoneellemme kertyneen kokoelman kohdekirjallisuuttamme, huomasimme, että kyseisissä kirjoissa mieshahmot useamminkin joko loistavat poissaolollaan tai moraalittomuudellaan. Valitettavasti meidän työhuoneeltamme löytyy vain muutama miesten kirjoittama teos. Olemme välillä vielä varta vasten yrittäneet etsiä kirjallisuutta miehiltä, mutta lopputulos on silti ollut tämä. Niissä muutamissa teoksissa, jotka olemme lukeneet mieskirjailijoilta, mieshahmotkin ovat olleet monisyisempiä ja muissakin kuin pahiksen roolissa. Muuten, etenkin mitä tulee aikuisiin mieshahmoihin, tilanne on aika toivoton. 4. Meidän kohdekirjallisuutta tuntuu löytyvän eniten yhdysvaltalaisilta ja nigerialaisilta kirjailijoilta. Olemme lukeneet määrällisesti eniten teoksia Yhdysvalloista ja Nigeriasta ihan vahingossa, vaikka olemmekin pyrkineet lukemaan laajasti kirjallisuutta eri puolilta maailmaa. Yhdysvalloissa ollaan tietysti edellä siinä mitä tulee representaatioon. Etenkin nuorille suunnatuissa kirjoissa teemoina on toisinaan ihanaa fantasiaa ja mukavaa realismia, ilman ainaista rasismikorttia. Sama pätee Nigeriaan, josta olemme lukeneet etenkin dekkareita ja koskettavaa draamaa. Molemmissa kyseisissä maissa tuotetaan myös paljon englanninkielistä kirjallisuutta, mikä varmasti myös vaikuttaa siihen, että kääntäjiä myös suomen kielelle löytyy. 5. Etenkin eurooppalaisia ja pohjoismaalaisia teoksia on vaikea löytää. Suomessa julkaistaan marginaalinen määrä teoksia kotimaisilta POC-kirjailijoilta. Isompi osa Suomessa julkaistusta POC-kirjailijoiden kirjallisuudesta on ulkomaista ja käännettyä. Monet netistäkin löytämämme listat, joihin on kerätty mustia ja ruskeita kirjailijoita tai heidän teoksiaan, esittelevät etenkin yhdysvaltalaista kirjallisuutta ja ovat myös yhdysvaltalaisten tekemiä. Etenkin kun alottelimme hanketta tuntui vaikealta löytää kohdekirjallisuuttamme Suomesta. Nyt parina viime vuonna on kotimaista kirjallisuutta POC-kirjailijoilta kuitenkin julkaistu selkeästi enemmän kuin aikaisempina vuosina. Ehkä Euroopassa vasta aletaan heräillä siihen, että tasa-arvon kannalta olisi tärkeää etsiä ja lukea aktiivisesti myös POC-kirjailijoiden teoksia. 6. Lastenkirjoja löytyy todella vähän. Suomennetut tai suomenkieliset POC-kirjailijoiden lastenkirjat, jotka olemme viimeisen kahden vuoden aikana löytäneet, voi laskea kahden käden sormilla. Lisäksi näistä osassa ei edes näy POC-hahmoja, vaan päähenkilönä saattaa toimia esimerkiksi puun siemen. Vaikka lapsille representaatio olisi älyttömän tärkeää, sitä tuntuu olevan heille suunnatussa kirjallisuudessa vähiten. Suurin aukko meidän löytämässämme kirjallisuudessa on noin 8-13-vuotiaille lapsille suunnatussa kirjallisuudessa. Juuri itsenäisesti lukemaan oppineille lapsille meillä on tarjota tasan kaksi kirjavinkkiä. Ei kuulosta hyvältä. 7. Parasta representaatiota on löytynyt nuorille aikuisille suunnatuista kirjoista. Viime vuosina POC-kirjailijoilta on julkaistu ihania teoksia nuorille aikuisille. Nuorille aikuisille löytyy niin fantasiatarinoita kuin realismiakin ja myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen representaatio on ollut laajempaa ja sitä on ollut ilo seurata sekä lukea.

Julkaisu sisältää mainoslinkkejä. Mainoslinkit merkitty *-merkillä. Kikuko Tsumuran Unelma helposta työstä kertoo aikaisemmin työssään uupuneesta naisesta, joka etsii etsii itselleen helppoa ja mielekästä työtä. Apunaan päähenkilöllä on työnvälitystoimiston työntekijä Masakado, joka löytääkin päähenkilölle kaikenlaisia lyhytaikaisia hommia mahdollisimman yksinkertaisista tehtävistä. Kirjan aikana nainen työskentelee erilaisissa tehtävissä, joissa hänelle tulee aina vastaan jotakin outoa ja jopa vähän mystistä. “Asian penkominen ei ollut paljastanut mitään kummempaa, mutta epäilykseni eivät silti olleet kokonaan haihtuneet.” Kirjan päähenkilö on jopa aika mitäänsanomaton. Hänellä ei tunnu olevan elämässään mitään muuta, kuin missio löytää helppo työ, johon olisi lyhyt työmatka. Hänellä ei ole läheisiä ihmisiä, harrastuksia tai intohimoja, tai ainakaan niitä ei teoksessa kuvata. Ehkä tästä johtuen, nainen aina heittäytyykin eteensä tuleviin pesteihinsä täysillä. Myös Masakado on investoitunut ja ottanut itselleen haasteeksi etsiä naiselle mielekkäitä helppoja töitä. “En ollut onneton enkä sairastunut työni takia, mutta olin vähitellen unohtamassa Masakadon varoituksen ja uppoamassa miettimään yksinomaan riisikeksipusseja.” Unelma helposta työstä oli välillä todella arkinen ja jopa pitkäveteinen. Siinä oli kuitenkin kiva tunnelma ja kiinnostus nousi tasaisin väliajoin etenkin työpaikan ihmissuhteiden ja outojen mysteerien kautta. Lisäksi työt, joihin päähenkilö päätyy, olivat aika erikoisia, joten kuvauksia työtehtävien suorittamisesta oli hauska seurata. Tsumura tuntui kirjoittavan jokaisen hetken ja ajatuksen päähenkilön elämästä auki, joka omalla tavallaan veti mukaansa. Jos tykkää todella juonipainotteisesta teoksesta, voi Unelma helposta työstä tuntua hidastempoiselta, mutta kun vauhtiin pääsee, löytyy teoksesta mielekkäitä yksityiskohtia. Suomi sekä saamelaiset myös mainintaan muutamaan otteeseen teoksessa, ja Téri pohtikin lukiessa onko kirjailijalla kiinnostuksen kohteita Pohjoismaihin. “Viisi peräkkäistä työtä lyhyessä ajassa oli opettanut minulle jotakin olennaista. Ei auttanut kuin rukoilla ja antaa parastaan. Toivoa, että kaikki menisi hyvin.” Unelma helposta työstä, Kikuko Tsumura, Into, 2022 Suomentanut Raisa Porrasmaa Japaninkielinen alkuteos: Kono yo ni tayasui shigoto wa nai, 2015

Julkaisu sisältää mainoslinkkejä. Mainoslinkit merkitty *-merkillä. Ensimmäistä kertaa luimme suljetun lukupiirimme kanssa dekkarin, ja lähes kaikkien mielestä tämä Femi Kayoden esikoisromaani Pimeän jäljillä oli hyvä sellainen. Pimeän jäljillä kertoo Philip Taiwosta, nigerialaisesta etsivästä, joka on erikoistunut tutkimaan väkijoukkojen käyttäytymistä. Taiwo on elänyt pitkään Yhdysvalloissa ja on vuosi sitten muuttanut takaisin Nigeriaan. Hän muutti yhdessä vaimonsa Folaken ja heidän kolmen lapsensa kanssa, ja Nigeriaan uudelleen sopeutuminen vaatii vielä totuttelua. “Kerro, että pidät huolen siitä, että kansaani ei rangaista itsensä suojelemisesta heiltä, jotka tulivat ottamaan sellaista, joka ei kuulu heille.” Pari vuotta sitten Okrikassa, nigerialaisessa yliopistokaupungissa, kolme nuorta yliopisto-opiskelijaa murhattiin väkivaltaisesti. Murhat ikuistettiin sosiaalisen median kanaville ja itse tapahtumapaikalla oli paljon kaupungin asukkaita. Motiivia murhille ei ole kuitenkaan voitu selvittää. Yhden murhatun opiskelijan isä, Emeka Nwamadi, haluaa oikeutta pojalleen ja tekijät vastuuseen. Nwamadi palkkaa Taiwon selvittämään murhapäivän tapahtumia, sillä hän uskoo poikansa olevan syytön ryöstöihin, joista tätä syytettiin, ja kuolleen turhaan. “En ole vieläkään toipunut siitä, kun näin Emekan pojan ensi kertaa videolla, jonka hänen isänsä minulle näytti.” Taiwo saa kuskikseen Chikan, yllättävän neuvokkaan miehen, joka osoittautuu suureksi avuksi selvitystyössä. Okrikan kaupunkilaiset suojelevat kuitenkin voimakkaasti omaa selustaansa ja ovat haluttomia yhteistyöhön ulkopuolisena nähdyn Taiwon kanssa. “En tiedä, miten Mercyn tapaaminen selventäisi, mutta kysymys siitä, miten Kevinistä tuli osa Okrikan kolmikkoa jäytää minua.” Pimeän jäljillä veti lukijan hyvin mukaansa. Kappaleet ovat lyhyitä, mikä teki pidemmän kirjan lukemisesta entistä helpompaa. Tarina oli juonivetoista ja kerronta tasaista ja yksioikoista. Kirja alkaa väkivaltaisella kuvauksella opiskelijoiden kuolemasta ja joukkolynkkauksesta. Tämä hätkähdytti, mutta vaikka se tuntuisikin itselle turhan raa’alta, suosittelemme jatkamaan lukemista. Väkivaltaa on kirjassa suhteellisen vähän ja mitään alkua vastaavaa ei tule enää vastaan kirjassa. Jännitystä löytyy kyllä muuten ja tunnelma on toisinaan tukala. “Katsahdan vielä viimeisen kerran Folakea. Hänen kasvonsa ovat kyynelten tahrimat, ja päätän, ettei tämä jää viimeiseksi kuvaksi vaimostani.” Meidän oli vaikea samaistua tarinan hahmoihin ja henkilöt jäivät muutenkin vähän etäisiksi. Vaikka Taiwo ei ollutkaan kenenkään lempihahmo kirjassa, moni meidän lukupiirissä tykkäsi Taiwon ja Chikan dynamiikasta. Joidenkin mielestä Taiwo tuntui niinkin turhauttavalta tyypiltä, että se oli vaikuttanut lukukokemukseen. Muutenkaan hahmovetoisista kirjoista pitäville lukijoille ei voida tätä mutkatta suositella. Yleisesti kuitenkin nautimme teoksesta. Suurimmalle osalle lukupiiristä lukeminen oli tuntunut vaivattomalta ja halu tietää tapauksesta lisää oli toiminut tarinaan vetävänä voimana. Teoksesta onkin luvassa jatkoa, mutta Pimeän jäljillä tuntuu toimivan myös itsenäisenä kirjana hyvin. Pimeän jäljillä, Femi Kayode, Bazar, 2022 Suomentanut Kristiina Vaara Englanninkielinen alkuteos: Lightseekers, 2021

Laia Jufresan aikuisten romaani Umami sijoittuu Mexico Cityyn ja kertoo yhden pihapiirin asukkaista. Kertoja vaihtelee useamman hahmon välillä ja tarina liikkuu myös paljon ajassa. Hahmojen tarinoiden kautta kertomus liikuskelee myös pihapiirin asukkaiden kotikyliin ja esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Pihapiirissä, johon kirja sijoittuu on viisi asuntoa. Asuntokokonaisuuden omistaa leskeksi jäänyt Alfonso, joka asuu pihapiirissä itsekin, Umami nimisessä asunnossa. Alfonso on antropologi keskittynyt esi-latinalaisamerikkalaiseen ruokakulttuuriin ja on siksi nimennyt pihan talot makujen mukaan. “Olen toki pelkuri, ja jänistäjäkin, ei käy kieltäminen, mutta taikauskoinen olen sitäkin enemmän: viestin saatuani ymmärsin kuunnella alitajuntaani ja päätin ilmestyä Noelialle hänen ovensa taakse.” Alfonson lisäksi naapurustossa asuu nuori tyttö Pina, joka asuu kaksin isänsä kanssa, tutkii lähiympäristöä ja leikkii pihalla muiden lasten kanssa. Naapuritalossa asuu musikaalinen perhe, kaksi vanhempaa ja kolme lasta. Vanhemmat vuokraavat toista asuntoa pihalta pitääkseen musiikkikoulua. Viimeisessä talossa asuu nuori aikuinen, joka opettaa naapurilleen englantia ja kasvattaa pihallaan maissia sekä muita hyötykasveja. Tarina etenee hetkessä ja teksti on lähes ajatuksenvirtaa. Kirjassa oli positiivista se, miten rankkojakin aiheita käsiteltiin rauhassa ilman turhaa mässäilyä. Tämä tuntuu olevan harvinaista aikuisten kirjoissa. “Iltapäivisin taivaalle kerääntyy pääskysiä. Niitä on valtavasti. Pina istuu aurinkotuolilla ja katselee niitä.” Kirja vaatii aikaa, jotta siihen pääsee sisälle ja osittain varmasti tästä syystä kirja jäikin monella meidän lukupiirissä lukematta. Kirjan edetessä draamankaaria kuitenkin löytyy ja palaset hahmojen välillä loksahtavat pikkuhiljaa paikoilleen. Etenkin loppua kohden kirjassa oli muutamia mielenkiintoisia käänteitä. Téri haluaisikin lukea kirjan uudelleen, jotta voisi syventyä jokaiseen hahmoon lähemmin nyt, kun teoksen raamit ovat jo selvillä. Teoksessa on myös todella paljon päähenkilöitä ja vieläkin enemmän sivuhahmoja. Lukeminen vaatii siis paljon keskittymistä, jotta pysyy perässä kaikista hahmoista, kertojista ja tapahtumista. Kielelläkin kikkailtiin jopa vähän liiaksi meidän mielestä ja monessa kohtaa teksti olisi meidän makuun saanut olla vähän yksinkertaisempaa. “Me vietimme vuosikaudet spekuloiden, oliko kirje itsemurhaviesti, paljastiko se jonkin katastrofaalisen salaisuuden vai selittikö salatun ammatin, jumalaisen kutsumuksen, jumalaisen kutsumuksen jota Chela ei voinut olla seuraamatta, jotain mikä todella selittäisi hänen katoamisensa!” Meidän lukupiiristä vain kaksi luki teoksen loppuun, mutta nämä kaksi olivat tykänneet kirjasta ja sen temposta. Muutamat muut olivat päässet kirjassa alkuun ja tykänneet siitä, vaikka teos oli jäänyt heille vielä sekavaksi. Kirja vaatiikin heittäytymistä, vaikkei alkuun ymmärtäisikään ihan kaikkea. Umami, Laia Jufresa, Fabriikki 8, 2018 Suomentanut Laura Vesanto Espanjankielinen alkuteos: Umami, 2015

Etsi luettavaa kirjailijan mukaan klikkaamalla alta löytyviä avainsanoja.

Etsi luettavaa maan tai maanosan perusteella. Klikkaa alta löytyviä avainsanoja.

Fiona ‘Elōne on tuottaja, kirjoittaja ja huolestuttavasti keskiluokkaistuva lähiömutsi. Fionan esikoisromaani Tulit luokseni kutsumatta julkaistaan elokuussa 2022. Kun aloin kirjoittaa syksyllä julkaistavaa esikoisromaaniani, en ajatellut representaatioita. En ajatellut, samaistuisiko joku tarinaani tai millaisia vaikutuksia sillä voisi olla ihmisille, joilla on yhteiskunnassa samantapainen positio kuin minulla. En ajatellut sitä, miten tarina näyttäytäytyisi yleisölle, jolle kuvailemani kokemukset ovat vieraita, enkä hetkeäkään ajatellut, miten se vaikuttaisi ihmisiin, jotka sitä lukisivat. Minä kirjoitin itselleni. Olin vastasyntyneen vauvan yksinhuoltaja vaikeasssa elämäntilanteessa. Elin pienen elämän maagisinta vaihetta ja samaan aikaan voin huonommin kuin koskaan. Minä tunsin kuinka tukehduin. Halusin tapella vastaan, mutten osannut. Pääni sisällä minä huusin tauotta, mutta ääneen en uskaltanut edes itkeä – ja niin minä kirjoitin. Mitä lähemmäksi romaanin julkaisu tulee, sitä useammin ajattelen kysymyksiä representaatioista. Ne pitävät minua hereilä öisin. Kuka kirjani lukee ja mitä hän minusta ajattelee? Kuka kirjani lukee ja – vielä pahempaa – mitä hän ajattelee sen perusteella muista minunlaisistani ihmisistä? Miten kaikki, mitä olen kirjoittanut yksilönä, voi vaikuttaa ympäröivään yhteisöön? Miten se voi vaikuttaa kaikkiin niihin, jotka eivät ole tarinani aiheita tai edes innoittajia, mutta silti nähdään jonkin epämääräisen massan jatkeena, johon meidät yhteiskunnassa liitetään? Kehotan työssäni jatkuvasti muita kertomaan omia tarinoitaan, kaivamaan syvemmälle, olemaan rohkeita ja näyttämään keskisormea yhteiskunnan vaateille olla kuuliainen ja sopiva. Kannustan unohtamaan paineen edustaa viiteryhmiään ja ottamaan tilaa yksilöinä, juuri siitä syystä, että sen iloja ei meille haluta suoda. Ja silti löydän itseni kauhuissani, pelkäämässä, mitä kaikkea mieleni valloille päästäminen voi aiheuttaa. Kirjoittamani tarina ei ole miellyttävä, se ei ole iloinen, ja vaikka sen kirjoittaminen on tuonut mukanaan monta arvokasta oppituntia, ei sen lukeminen valista ehkä ketään. Se ei ole mitään niitä asioita, joiden kautta olen oppinut mittaamaan arvoni. Romaanini on jo loppusuoralla, mutta kirjoitan tätä juttua keskellä pahinta väsymystäni sitten vuoden 2020, jolloin tein itselleni lupauksen vähentää työmääräni alle puoleen. Tein silloin niin, ja silti löysin taas itseni samojen tunteiden äärellä. Ennen kuin aloitin ehdin itkeä monta kertaa, koska epäilin, etten pystyisi. Pelkäsin, etteivät ylikuormittuneet aivoni kykenisi muodostamaan sanaakaan ja joutuisin tuottamaan pettymyksen. Istuessani koneen ääreen minä kuitenkin hengitin ensimmäistä kertaa päiviin ja sormieni hyppiessä näppäimillä ilman vaateita tuottaa kenenkään muun visiota tai palvella kenenkään muun tarpeita, minä muistin, miksi ylipäätään kirjoitan. Siksi, että se antaa minulle happea. Mahdollistaa hetken hiljaisuuden maailmassa, joka on täynnä melua. Se on minun tapani pysyä pinnalla ja olla olemassa vain itseäni varten. Juuri siinä lieneekin kirjoittamisen kauneus. Se on jotain, mitä teen ennen kaikkea itselleni, ja luulen, että se on voimakkain mahdollinen representaatio ihmisille, jotka on ehdollistettu toimimaan ainoastaan muita varten.