HAKU

Tapaamme Sara Osmanin, joka rennosta olemuksestaan huolimatta kertoo meille jännittävänsä haastattelua. Sara Osmanin esikoiskirja Kaikki mitä jäi sanomatta julkaistiin suomeksi keväällä 2022 ja ruotsinkielinen alkuperäisteos on julkaistu keväällä 2021. Meidän arvion teoksesta voit lukea täältä. Sara Osman kertoo saaneensa idean kirjaansa ollessaan rannalla kihlattunsa kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut haluavansa kirjoittaa kaunokirjallista teosta, vaikka lukeekin paljon. Hän on ammatiltaan asianajaja ja on siksi paljon tekemisissä sanojen ja kirjoittamisen kanssa. Ajatus siitä, että hän haluaa itse kirjoittaa kirjan tuli yhdessä yössä ja yllätti myös kihlatun. "Ajattelin, että mitä tapahtuisi, jos ottaisin kokemuksia, joita minä olen kokenut – esimerkiksi ennakkoluuloja muslimeja, somaleja ja mustia naisia kohtaan – ja kokeilisin niitä jollekin toiselle ihmiselle. Mitä tämä toinen ihminen tekisi? Miten hän reagoisi? Olisiko hän vihaisempi tai reagoivampi vai pitäisikö hän kaiken sisällään?" Sara Osman kertoo. "Ensimmäiseksi tuli ajatus Sofiasta, jonka laittaisin käymään tämän kaiken läpi ja katsoisin miten hänen käy". Heti kyseisen ajatuksen saatuaan Sara Osman alkoi kirjoittaa puhelimensa muistiinpanoihin listoja asioista ja hahmoista kirjaa varten. Pikkuhiljaa syntyi idea myös Amandan ja Carolinen hahmoista. Viiden kuukauden päästä kirja oli valmis. "Se oli aivan liian intensiivistä. En tee sitä enää koskaan. Olin sen jälkeen melkein burnoutissa". Kaikki mikä jäi sanomatta kertoo kolmesta ystävyksestä. Hahmoista, joita Sara Osman kertoo nyt vihaavansa. Kun kysymme, onko kolmesta nuoresta naisesta joku hänen lempihahmonsa, hän kertoo, ettei voi sietää ketään heistä. "He eivät ole mukavia ihmisiä. Tunnen ehkä Sofiaan eniten yhteyttä, mutta en koskaan haluaisi häntä ystäväkseni". Teoksen kerronta vaihtelee kaikkien kolmen hahmon näkökulmasta ja suurin osa teoksesta keskittyy kuvaamaan näiden kolmen toksista ystävyyttä. Vaikka päällepäin kaikki on hyvin, naisten välillä on paljon katkeruutta, kateutta ja salaisuuksia. Teosta lukiessa mietimme, miksi Sara Osman on halunnut kirjoittaa niin kamalista ihmisistä. "Olen itsekin aika kamala!" Sara Osman heittää, mutta nauraa sitten perään. Hän kertoo meille, miksi hahmot ovat päätyneet tällaisiin toksisiin suhteisiin. "Sofia on hyvin yksinäinen, ja hän pitääkin itsensä yksinäisenä. Hän ei kerro kenellekään tunteistaan, eikä niin anna muille edes tilaisuutta ymmärtää häntä. Mustien ja ruskeiden tyyppien ei tarvitsisikaan joutua selittämään kokemuksiaan, mutta näin hän ei saa koskaan tietää, kuinka kävisi, jos hän antaisikin ystävilleen mahdollisuuden." "Representaation takia halusin myös kirjoittaa mustan hahmon, joka voi olla ilkeä", Sara Osman paljastaa. "Halusin näyttää, että huomatkaa valkoiset: mekin voidaan olla ilkeitä ja katsotaan teitä monissa asioissa alaspäin. Sofian hahmolla halusin todistaa, että olemme ihmisiä myös, emmekä vain surkeita uhreja". "Caroline taas vertailee paljon itseään muihin ja on todella epävarma. Niinpä kun asiat menevät hyvin, hän on mukava, mutta kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan, hänestä tulee ilkeä. Carolinen ongelmat, esimerkiksi syömishäiriö, ovat kamalia, mutta hän on kamala myös itse. Hän on todella pinnallinen." "Ainakin Ruotsissa moni totesi, että jotkut ihmiset todella ajattelevat Carolinen tavoin. Esimerkiksi fatfobiaa on paljon enemmän kuin mitä ääneen sanotaan. Carolinekin hehkuttaa Instagramissa sitä kuinka hän on niin ✨kehopositiivinen✨, mutta oikeasti hän on tuomitseva ja pinnallinen. Eikä hän koskaan sanoisi sitä somessa. Halusin paljastaa tällaisen kaksinaamaisuuden". Lukiessa mekin löysimme hahmoista jotakin samaistumispintaa, halusimme sitä tai emme. Välillä lukeminen olikin myös epämukavaa siitä syystä. Vaikka kirjan hahmot eivät perustukaan oikeisiin ihmisiin, kirjaan on ammennettu paljon kokemuksia todellisesta maailmasta. "Kun kasvoin, oli sosiaalisesti hyväksyttävää olla hiljainen sivustakatsoja rasismille. Ja sitä se on edelleenkin. Kirjassa myös Amanda on hiljainen sivustakatsoja, kun Sofia kohtaa rasismia. Tämä ei ole kirjan pääteema, mutta halusin tuoda esille sitä, kuinka tällaisissa tilanteissa ei ole ok vain olla hiljaa ja odottaa että rasismia kokevat tyypit puuttuvat itse asioihin. Heitä tulee tukea." Nyt meitä kiinnostaa, millaisen vastaanoton kirja sai Ruotsissa? "Sain hyviä arvioita ja minut kutsuttiin Ruotsalaiseen aamushowhun. Puhuin kirjan teemoista ja arkipäivän rasismista." "Tietysti artikkeleiden kommenteissa on ollut myös sellaisia “tämä on rasismia ruotsalaisia kohtaan!!” -kommentteja." Yllätys. Näin se todennäköisesti menisi Suomessakin. "Moni on kertonut joutuneensa kohtaamaan omia ajatuksiaan rasismiin liittyen ja miettimään uudelleen miten toimii erilaisissa tilanteissa". Me koimme kirjan olevan kirjoitettu juuri meille, mutta sama kokemus on ollut ilmeisesti myös valkoisilla lukijoilla. Kenelle Sara Osman ajatteli kirjoittavansa kun hän työsti kirjaa? "En kuvitellut mitään tiettyä lukijaa kirjoittaessani. Automaattisesti meinaa Ruotsissa ajatella valkoista lukijaa, mutta pyrin huomaamaan kun näin kävi ja muistuttamaan, että en kirjoita vain heille. Halusin kirjoittaa omannäköiseni kirjan.“ "En kuitenkaan myöskään ajatellut kirjoittavani kirjaa vain minunlaisille ihmisille, koska silloin olisin ehkä keskittynyt vain Sofiaan". Kirjan luettuamme me spekuloimme, kuinka tarina voisi jatkua. Kysyimmekin Sara Osmanilta, haluaisiko hän jatkaa kirjan tarinan tai hahmojen parissa. Saammeko jatko-osan? "Ei. Olen niin kyllästynyt näihin hahmoihin. Jos tulee kakkososa niin se on yhden sivun mittainen jossa tapan kaikki hahmot", hän nauraa. Hän lupaa kuitenkin kirjoittavansa tulevaisuudessa jotakin muuta, vaikka ei vielä halua sanoa tuleeko valmista vuoden vai kymmenen vuoden päästä. Seuraavan tarinan hahmot tulevat kuitenkin olemaan vähän nuorempia, suunnilleen parikymppisiä ja hahmot tulevat olemaan mukavampia. SARA OSMANIN LUKUVINKIT Sillä välin kun odottelemme Sara Osmanilta lisää kirjallisuutta, voimme lukea häneen vaikutuksen tehneitä teoksia. Sara Osman antoi meille kaksi kirjavinkkiä hänen viimeaikoina luetuista teoksista. Tyttö, nainen, toinen - Bernardine Evaristo "Paras kirja ikinä. Se kertoo ihmisistä erilaisissa vähemmistöasemissa. Kuuntelin tätä kävelyillä ja välillä pysähdyin keskelle katua, koska se oli niin superhyvä." Bless the Daughter Raised by a Voice in Her Head - Warsan Shire "Runokokoelma brittiläis-somalialaiselta, joka on työskennellyt myös Beyoncén kanssa. Se kertoo pakolaisuudesta, mustuudesta, rakkaudesta ja torjutuksi tulemisesta. Siellä on yksi parhaimmista runoista, jonka olen koskaan lukenut."

POC-lukupiiri on kirjallisuushanke, jonka ensisijaisena tarkoituksena on lisätä POC-kirjailijoiden teosten näkyvyyttä sekä tarjota vertaistukea ja parempaa representaatiota POC-tyypeille Suomessa. Projektin taustalla toimivat Aracelis Correa ja Téri Zambrano. Tervetuloa meidän uusille nettisivuille niin uudet kuin vanhatkin seuraajat! Me olemme aika innoissamme näistä nettisivuista, toivottavasti tekin! POC-lukupiiri projekti lähti käyntiin kesällä 2020 siitä, kun tajusimme ettemme olleet lukeneet juuri lainkaan POC-kirjailijoiden teoksia elämämme aikana. Tämä oli jättänyt meidät kaipaamaan lisää samaistumispintaa ja parempaa representaatiota kirjallisuuteen jota kulutamme. Nyt olemme jo kaksi vuotta lukeneet POC-kirjailijoilta vaikka ja mitä ja luoneet Instagramiin aika kattavan tietokannan lukemistamme kirjoista. Ja saaneet ihanan seuraajakunnan. POC-lukupiiriin kuuluu monta pientä osasta. Projekti lähti käyntiin meidän omasta suljetusta lukupiiristä, johon kuuluu meidän lisäksemme seitsemän vakiojäsentä. Luemme lukupiirin kanssa kuukausittain yhden teoksen, josta kirjoitamme koko lukupiirin ajatusten pohjalta arvion Instagramiin ja nyt tulevaisuudessa myös tänne nettisivuillemme. Tämän lisäksi me kaksi projektin takana myös luemme ja arvioimme kirjallisuutta jatkuvasti. Projektiin kuuluu siis entuudestaan Instagram-tili, jonne arvioimme lukemiamme kirjoja, Tiktok-tili, jonne tuotamme kirjallisuuteen liittyvää sisältöä sekä Facebook-sivu. Lisäksi järjestämme kirjallisuustapahtumia kouluissa, kirjastoissa ja työhuoneellamme sekä yhteistyössä eri toimijoiden ja järjestöjen kanssa. Nyt uutena osana projektia on tietysti nämä vasta julkaistut nettisivut. Tänne pyrimme luomaan mahdollisimman kätevän kokoelman POC-kirjailijoiden kirjoja. Tulossa on myös erilaisia artikkeleita, joissa käsitellään teemoja liittyen kirjallisuuteen, kirjoittamiseen ja representaatioon. Lisäksi haastattelemme tänne POC-kirjailijoita ja muita kiinnostavia kirjallisuuden ja kulttuurin alan tekijöitä. Meidän lisäksi nettisivujen tuottamiseen osallistuu muitakin POC-tekijöitä vieraskynien muodossa. Nämä henkilöt ovat esimerkiksi kirjailijoita, kasvattajia, kuvittajia, toimittajia ja kirjallisuuden suurkuluttajia. Nettisivuilta löytyy myös ajankohtaiset infot meidän tulevista tapahtumistamme, tarkemmat tiedot erilaisista tapahtumista, joita järjestämme ja tietysti meidän yhteystietomme. Meihin saa aina olla yhteydessä vaikka yhteistyötoiveen tai muiden ideoiden ja palautteen merkeissä! Me mielellämme kuulemme teitä ja kehitämme projektiamme! Innolla odottaen tulevaa, Aracelis ja Téri

Lähikaupan nainen kertoo nimensä mukaisesti naisesta, joka työskentelee vuorotyöntekijänä lähikaupassa Tokiossa. Keiko on 36-vuotias ja on työskennellyt samassa tokiolaisessa lähikaupassa 18 vuotta. Sama lähikauppa, jota moni nuori käyttää ponnahduslautana tulevaisuuden opiskeluille ja ammateille, on ollut Keikolle juuri sopiva paikka ja tuntuu olevan tulevaisuudessakin. “Aloin kaivata kobinin ääntä, ja paluumatkalla Mihon luota piipahdin myymälässä alkuillasta. `Mitä nyt, onko jotain sattunut?` iltavuoron lukiolaistyttö hymyili siivoustyön lomasta minut huomattuaan. `Eikö sinulla ole tänään vapaapäivä?`” Teos tuntui jotenkin spesiaalilta. Sen tyyli on tyyni, rauhallinen ja observoiva, mutta se vetää lukijan syvälle tarinan syövereihin, sen arkisiin tapahtumiin ja tunteisiin. Kieli oli myös mukavaa, soljuvaa ja yksinkertaisuudessaan kaunista. Kirja on kaunis kuvaus kuulumattomuudesta: yhteiskunnan tiukoista normeista ja henkilöstä, joka ei sopeudu niiden raameihin. Päähenkilö ei kuitenkaan ole kärsivä tai lannistettu, vaan tyytyväinen itse antamiensa merkitysten keskellä. Kaiko elää paljon itsekseen muttei ole selkeästi yksinäinen, vaikka näin ulkopuolisin silmin hänen elämänsä saattaakin näyttäytyä. Lähinnä hän toivoisi, että muut antaisivat hänen elää omannäköistänsä elämää rauhassa. “Kombinissa työskennellessä sai usein kohdata ihmisiä, jotka halveksivat tätä työtä. Minusta oli oikeastaan mukava katsoa halveksivaa ihmistä, koska se oli mielenkiintoista. Siinä tiivistyi jotain olennaista ihmisyydestä” Vaikka kirja sijoittuukin Tokioon, voisi sen mieltää tapahtuvaksi missä päin maailmaa tahansa. Teos keskittyy kuvaamaa lähinnä Keikon elämää, maailmaa ja yhteiskuntaa hänen näkökulmastaan. Lähikaupan naisessa on vain muutama juonenkäänne. Se on pitkälti arjen kuvausta ja elämän lipumista rauhallisen tasapaksusti eteenpäin. Kirjan tunnelma piti silti otteessaan, eikä se tuntunut tylsältä, vaikka olikin hidastempoinen. Lisäksi se on tyyliinsä nähden sopivan mittainen: vain vähän päälle 100 sivua ja alle nelisen tuntia äänikirjana. Tarinaa oli mukava lukea ja etenkin kuunnella. “Päällikkö puhui usein siitä, olivatko työntekijät hyödyllisiä, joten tulin usein miettineeksi, olinko minä sellainen. Ehkä työskentelin, koska halusin olla hyödyllinen väline.” Lähikaupan nainen, Sayaka Murata, Gummerus, 2021 Suomentanut Raisa Porrasmaa Japaninkielinen alkuteos: Konbini ningen, 2016

Bechi on Koko Hubaran esikoisromaani, jota odotimme kovasti lukupiiriimme luettavaksi vuosi sitten keväällä. Olimme lukeneet Koko Hubaran Ruskeat tytöt -teoksen jo aikaisemmin ja olleet siitä vaikuttuneita. Bechi kertoo äitien ja tyttärien suhteesta lumoavalla ja yksityiskohtaisella kielellä. Päähenkilö Shoshana Ayin. on Pariisiin haaveileva kirjailija, joka kasvaa tarinan aikana lapsesta aikuiseksi. Shoshana on jättänyt jemeninjuutalaisen sukunsa muuttaakseen Helsinkiin. Hän saa kuitenkin lapsen suomalaisen miehen kanssa, eikä elämä vie ihan niin kuin Shoshana oli sen alkujaan suunnitellut. “Hän katuu monia asioita, muttei tätä. Että on Bechin äiti, tässä kaupungissa, tässä maassa, jossa voi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.” Shoshanan lapsi, Bechi, syntyy Suomeen ja kirjassa käydään läpi myös hänen elämäänsä. Äidin taakse jätetty elämä heijastuu Bechiin, joka on kolmekymppinen opintojaan viimeistelevä helsinkiläinen. Oli ihana lukea samaistuttavasta päähenkilöstä, joka kävelee samoja katuja kuin mekin. Harvemmin löytyy hahmoja, joissa voi nähdä itsensä ja jotka vielä elävät Suomessa. "Kieltäminen on anteeksiannon serkku, vähän samaan tapaan kuin uni kuoleman. Kieltämisestä syntyvä hiljaisuus mahdollistaa sen mitä suomeksi kutsutaan rupattelemiseksi. Rupattelu on anteeksiannon – kaima?" Romaanin kieli on vangitsevaa ja jo heti ensimmäiset sivut vetivät meidät mukanaan. Bechi liikkuu paljon ajassa ja äidin sekä tyttären mietteissä. Kirja on kirjoitettu vaihdellen kummankin hahmon sanoin ja kietoo tapahtumia pikkuhiljaa kokonaiseksi tarinaksi. Kirja kertoo monista vaikeista aiheista äitiyden ja ikävän välimaastossa, ja toisinaan oltaisiin kaivattu joitakin onnenpilkahduksia rankkojen kohtaloiden joukkoon. Olisimme myös mielellämme lukeneet lisää ratkaisuja ja keskusteluja äitisuhteiden ympärille. "Silti, myötähäpeä on hämärällä tavalla äänekäs keskustelu. Korvissa soi, kun mä katselen mutsia. Kaikesta huolimatta mä en käsitä, miksi se on tuollainen pelkuri." Moni lukupiirissämme oli peilannut kirjassa kuvattuja teemoja omiin äiti-lapsi-suhteisiinsa ja osa oli liikuttunut kirjan aikana. Tämä oli kielellisesti taitava ja kiinnostava esikoisromaani, ehdottomasti halutaan nähdä mitä muuta Koko Hubara tuo suomalaiseen kirjallisuuteen tämän lisäksi! Bechi, Koko Hubara, Otava, 2021

Quynh Tran esikoisteos Varjo ja viileys kertoo vietnamilaistaustaisesta perheestä Pohjanmaalla pienessä kylässä: äidistä Másta, isoveljestä Hieusta ja pikkuveljestä. Teos on kerronnaltaan todella kaunista ja sadunomaista, ja tempaisee lukijansa nopeasti otteeseensa. Varjo ja viileys on kirjoitettu pikkuveljen näkökulmasta, joka on ala-asteikäinen ja hieman sivulla tarkkailemassa tapahtumia. Kirjan kappaleet ovat lyhyitä ja paikoin vain muutaman virkkeen pituisia, palasia ja hetkiä perheen elämästä. Lapsen muisti on rakeileva ja pomppiva, eikä aika tai tapahtumat avaudu lukijalle kokonaan pikkuveljen kertomana. Tran kirjoittaa perheen elämästä, vietnamilaisten yhteisöstä, lasten sopeutumisesta kouluun ja isoveljen Hieun rakkauskuvioista sekä niiden ongelmista. Má myös haluaisi sopeutua uuteen maahan ja rikastua, Hieu yrittää löytää oman paikkansa yhteiskunnassa ja rinnallensa tyttöystävän, pikkuveli puolestaan tarkkailee kaikkea sopivan matkan päästä ja pohtii elämää. “Aika menee hukkaan ja Má on miltein valmis antamaan periksi. Hän ei mistään hinnasta sanoisi sitä ääneen, mutta häntä alkaa epäilyttää, onko kaikki sittenkin vain lapsellista unelmaa, johon he päättivät uskoa ja josta heidän kannattaisi nyt päästää irti,” Kirjassa käsitellään rankkojakin aiheita; perheen sopeutumista Suomeen, yksinäisyyttä ja väkivaltaa. Olisin kaivannut syvempää kerrontaa pikkuveljen elämästä; hänen tuntemukset ja toiveensa tuntuivat jäävän taka-alalle muun perheen elämästä. Hahmot jäivät muutenkin etäisiksi, mikä osin johtui lapsen näkökulmasta, kun tapahtumat seurasivat toisiaan ilman sen kummempaa punaista lankaa. “Niinä päivinä Hieu makasi sikiöasennossa, unessa mutta silti valveilla, ja minä seisoin hänen vieressään ja tarkkailin hänen jännittyneitä käsivarsiaan, jotka lepäsivät kalpeina ohuen peiton päällä. Silloin saattoi välillä käydä niin, että minut valtasi halu kömpiä hänen taakseen ja painautua kiinni hänen koukistuneeseen selkäänsä.” Kieli on kuitenkin kaunista ja soljuvaa. Kuuntelin osan kirjasta äänikirjana, mutta tämän teoksen kohdalla lukeminen tuntui kielen kannalta paremmalta vaihtoehdolta ja vaihdoinkin lopussa fyysiseen kirjaan. Alkuperäinen teos on kirjoitettu ruotsiksi, mutta suomennos on mielestäni onnistunut todella hyvin. Quynh Tran sai myös teoksestaan Runebergin kirjallisuuspalkinnon vuoden 2022 alkupuolella, Varjo ja viileys, Quynh Tran, Teos 2021 Suomentanut Outi Menna Ruotsinkielinen alkuteos: Skugga och svalka, 2021

Pääsin vasta vuosi sitten keväällä kunnolla käsiksi Koko Hubaran Ruskeat tytöt -esseekokoelmaan. Aracelis on lukenut teoksen jo tuoreeltaan kun se ilmestyi vuonna 2017 ja se teki silloin häneen suuren vaikutuksen. Itselläni lukemisen viivästymiseen vaikutti se, että asuin toisessa maassa kun kirja julkaistiin. Seurasin kyllä keskustelua, jota kirjan ympärillä käytiin. Kävin itsekin samaan aikaa kirjan teemoja läpi; mietin silloin itseäni ja sitä, olenko kirjan kohderyhmää? Nyt oma kysymykseni tuntuu jo huvittavalta ja arvostan omaa ruskeutta! “Tiedän tasan, kuka olen. Tiedän olevani enemmän kuin ensivaikutelma, ulkonäkö tai mielikuva.” Olen iloinen, että luin Ruskeat tytöt tunne-esseitä teoksen vihdoinkin vaikkakin myöhässä. Vaikka kirjan julkaisusta on jo kulunut yli viisi vuotta on se edelleen todella ajankohtainen. Moni kohta antoi vastauksia omiin kysymyksiini ja jatkoin pohdintoja ruskeuden ympärillä. Koko Hubara käsittelee esseissään muun muassa Ruskeat Tytöt blogin alkutaipaletta, hiphop kulttuuria, ruskeita isiä, Jemeniä, seksuaalista väkivaltaa, mediaa ja representaatiota. Etenkin muutama essee kolahti itselleni ja yksi näistä oli Kaddish syntyneelle lapselle. Äitinä tämä varmasti kosketti ihan eri tavalla ja toi paljon tarttumapintaa omaan elämääni. Oli kiinnostava lukea toisen ruskean vanhemman ajatuksia vanhemmuudesta Suomessa. Myös Johdanto: mistä puhumme kun puhumme Ruskeista Tytöistä oli mielenkiintoinen ja avasi kiinnostavasti Hubaran ajatuksia Ruskeat Tytöt -blogin takana. “Ja niin edelleen ja niin edelleen. Sinä kuuntelet, vaikket ymmärrä kieltä, mutta joku päivä ehkä luet tuon kirjan itse, tai tämän kirjan, ja ymmärrät.” Ruskeat tytöt on teos joka ei varmasti vielä pitkään aikaan ole vanhenemassa ja suosittelenkin monelle luettavaksi, jos siihen ei vielä ole ehtinyt tarttua! Ruskeat tytöt, Koko Hubara, Like, 2017

Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille on täydellinen sekoitus ihmissuhdedraamaa, mysteerejä, kahden kulttuurin välillä elämistä, synkkiä salaisuuksia sekä tietysti eroottisia novelleja. Balli Kaur Jaswalin kutkuttavassa romaanissa kaikkitietävä kertoja kertoo Lontooseen sijoittuvaa tarinaa lähinnä kahden punjabilaisen naisen, Nikkin ja Kulwinderin, näkökulmasta. Näistä kahdesta naisesta Nikki on selkeä päähenkilö. Hän on 22-vuotias lontoolainen, punjabilainen ja sikhi. Nikki on itsenäinen, intohimoinen ja kiperästi kulttuurien välissä. Hänen isänsä kuoleman jälkeen Nikki on muuttanut omilleen O`Reilly-baarin yläpuolelle ja alkanut myös työskennellä siellä – hänen äitinsä ja siskonsa kauhuksi. Nikki pitää yhteyttä perinteisemmistä arvoista kiinni pitävään perheeseensä ja on läheinen sisarensa kanssa siitäkin huolimatta, että heidän maailmankatsomuksensa eivät aina kohtaa. Nikkin sisko toivoo järjestettyä avioliittoa ja Nikki ei voi lainkaan käsittää tätä toivetta. Uskomuseroista huolimatta Nikki suostuu sisarensa pyynnöstä käymään sikhien temppelillä kiinnittämässä tämän avioliittoilmoituksen yleiselle ilmoitustaululle. “Viimeinen lause sain Nikkin värähtämään häpeästä, mutta juuri sellaista sisko pitäisi syvällisenä. Hän silmäili ilmoitustaulua uudestaan. Jos hän häipyisi paikalta kiinnittämättä ilmoitusta, Mindi saisi sen selville ja piinaisi häntä, kunnes hän joutuisi tulemaan takaisin ja hoitamaan homman loppuun,” Temppelissä ollessaan Nikki löytää ilmoitustaululta lappusen, jossa etsitään opettajaa punjabilaisille naisille suunnatulle luovan kirjoittamisen kurssille. Kirjoituskurssi on Kulwinderin, vanhemman punjabilaisen naisen läpi puskema aktiviteetti. Hän on yhteisössään arvostetussa asemassa ja on pitkään työskennellyt sen eteen, että saisi järjestettyä punjabilaisille naisille suunnattua ohjelmaa. Nikki hakee opettajan paikkaa oitis ja muiden hakijoiden puutteessa Kulwinder palkkaa hänet. Jo ensimmäisellä tapaamisella selviää, että kurssin osallistujat ovat leskiä, joista vain yksi osaa kirjoittaa ja loput kaipaavat vain viihdettä päiväänsä. Selviää kuitenkin, että naiset ovat hyviä kertomaan tarinoita. Etenkin eroottisia tarinoita. Mutta tämä tulee pitää muulta yhteisöltä salassa. “Ihokontakti, aavistus suudelmasta tai Sarabin käden hipaisu hänen paljaalla reidellään - nuo hetket olivat ohikiitävän nopeita, mutta yhdistettynä niistä muotoutui koko elämän mittainen onni.” Nikki hujahtaa syvemmälle punjabilaiseen yhteisöön, johon on aikaisemmin pitänyt etäisyyttä ja huomaa pian, että yhteisössä ja leskien kesken on paljon enemmän salaisuuksia kuin hän osasi odottaa. Pikkuhiljaa salaisuudet alkavat selviämään ja Nikki kietoutuu niihin itsekin. Kirjan henkilöhahmot on eläviä ja todentuntuisia; tunteet ja tunnelmat uskottavia ja koskettavia. Nikkin ja muiden naisten kehityskaaret ovat uskottavia ja kiinnostavia ja tarinan käänteet yllättivät meidät välillä ihan täysin. Päätarinan lisäksi kertomus sisältää leskien kehittämiä eroottisia tarinoita, jotka oli meidän mielestä ilahduttavia ja saivat meidän posket kuumottamaan hyvällä tavalla. “`No huh!` Olive huudahti ja nosti katseensa sivusta. `Enpä odottanut tälläistä. Luulin, että he kirjoittavat mummelien romanttisia tarinoita. Tämähän on täysimittaista pornoa`” Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille, Balli Kaur Jaswal, Sitruuna, 2021 Suomentanut Inka Parpola Englanninkielinen alkuteos: Erotic Stories for Punjabi Widows, 2017

Syksyllä 2021 järjestimme yhdessä Students of colour ryn kanssa lukupiiritapahtuman, jossa keskustelimme Zadie Smithin teoksesta NW, suomeksi Risteymiä. Suurimmalla osalla lukupiiriin osallistuneista oli jäänyt teos kesken sen pituuden ja hankalan rakenteen vuoksi, mutta kaikille oli jäänyt kuitenkin jotakin käteen lukukokemuksesta. NW, tai Risteymiä, kertoo rauhallisella tempolla muutamasta lontoolaisesta nuoresta aikuisesta. Kirjassa seurataan vuorollaan heidän elämää nykyhetkessä ja menneisyydessä. Teoksessa pohditaan, kuinka elämä kuljettaa ennen samassa pisteessä olleet henkilöt eri paikkoihin ja yhteiskuntaluokkiin. Kirja keskittyy paljon ajatuksiin, keskusteluihin ja hetkien kuvaamiseen. Kieli on rikasta ja sillä leikitellään. Välillä tekstin mukana oli hankala pysyä, kun keskustelut viilettivät pitkin sivuja, ilman, että oli täysin selvää, kuka milloinkin puhuu. Katkelmanomaiset kertomukset tuntuivat lukiessa irrallisilta ja jopa arkisilta. Yksittäisten henkilöiden kipuilut, tunnetilat ja oivallukset on kuitenkin saatu hyvin pakattua kummallisiin ja yhdentekeviltäkin vaikuttaviin tilanteisiin. Lopussa kaikella on jonkinnäköinen yhteys. Tämä oli sellainen teos, että loppuun päästyämme googlasimme “ending explained” ja lukupiiritapaamisessa arvailimme yhdessä vastauksia toistemme esittämiin kysymyksiin tarinasta. Siinä mielessä tämä oli loistava lukupiirikirja, koska kaikilla oli paljon kysymyksiä ja teorioita tarinasta ja sen hahmoista. “He istuvat äänet valtaistuimella, katselevat eri suuntiin. Ongelmana tuntuu olevan kaksi erilaista aikakäsitystä. Kyllä hän tietää, että hänen eläimellisen puolensa pitäisi jo tehdä ratkaisuja. “ Teos voisi toimia myös hyvin uudelleen luettuna, jolloin voi pureutua vielä enemmän yksityiskohtiin tuntien jo tarinan raamit. Joku tapahtuman osallistujista oli löytänyt kirjasta elokuvan, jonka pohjalta sai myös lisää ymmärrystä tarinaan. Jatkuvista juonenkäänteistä ja yksinkertaisesta rakenteesta kiinnostuneille tätä ei voi mutkatta suositella, mutta jos on aikaa pysähtyä tavanomaistenkin ihmiskohtaloiden ja ajatusten äärelle, tämä on todella kaunis teos sitä varten. Risteymiä, Zadie Smith, WSOY, 2013 Suomentanut Irmeli Ruuska Englanninkielinen alkuteos: NW, 2012

Marguerite Abouetin Aya-sarjakuvasarjaa löytyy suomennettuna vain sen ensimmäinen osa Aya: elämää Yop Cityssä. Luimmekin ensimmäisen osan suomeksi suljetun lukupiirimme kanssa, mutta se löytyy myös tältä kokoelmateokselta englanniksi. Sarjakuvasarjan ensimmäinen osa keskittyy esittelemään kolme kaverusta, joiden ympärille tapahtumat ja tarinat sijoittuvat. Aya on nuori aikuinen, joka asuu Norsunluurannikolla pienessä kylässä ja haaveilee valmistuvansa tulevaisuudessa lääkäriksi. Aya toimii tarinan kertojana, mutta ei vielä ensimmäisessä osassa ole itse suuressa osassa tarinaa. Ayan kaksi ystävää, Adjoua ja Bintou, touhuavat yhdessä Ayan kanssa. Ensimmäisessä osassa kerrotaan ihan tavallisista perhesuhteista, koulustressistä, seurustelukuvioista, riidoista, biletyksestä ja ihastumisista. Kirjassa päästään pintapuolisesti tutustumaan sarjan päähenkilöihin ja Yopougonin kaupunkiin. Aya sarjakuvasarjan toisessa osassa päästään hyppäämään suoraan toimintaan ja palaamaan dramaattisten perhesuhdekuvioiden keskelle Yopougonin kaupunkia. Kumpikin meistä luki toisen osan yhdeltä istumalta; emme malttaneet jättää sitä kesken. Tapahtumat tempaisivat mukaansa ja tarina viihdytti alusta loppuun. Tässä Aya oli isommassa roolissa kuin ensimmäisessä osassa ja jo paljon mielenkiintoisempi hahmona. Teoksessa keskityttiin muutenkin vähän eri hahmoihin kuin viimeksi ja esiteltiin myös uusia henkilöitä. Aya-sarjan kolmatta osaa aloitellessa olimme luottavaisia siitä, että tämänkin osan mukana saa hyvän mielen ja vähintään muutamat naurut. Ensimmäiset naurut kirvoittikin jo ensimmäisten sivujen hahmojen esittely sukupuissa. Itse tarina oli kuitenkin vähän erilainen kuin edellinen. Kolmannen osan tapahtumissa on hitaampi tempo ja se tuntuu sisältävän painavaakin asiaa. Tämä mahdollisti suhteiden ja hahmojen syventämistä. Tässä osassa tuli myös pari tosi kiinnostavaa suhdekehitystä Ayan ja eri ystävien välillä. Tarinassa oli takaumia, jotka tuntuivat rikkovan tarinaa vähän turhaan. Meidän mielestämme ne eivät olleet niin kiinnostavia, mutta ehkä ne joillekin tuovat tarinaan lisää syvyyttä. Lopussa tuli kuitenkin yhtäkkisesti taas käänteitä lähes jokaiselle tarinan hahmoista ja se toimi hyvänä koukkuna seuraaviin osiin. Aya sarjan osat yksittäin 1-3 englanniksi: Aya Aya of Yop City Aya: The Secrets Come Out Aya: Life in Yop City osat 1-3, Marguerite Abouet, 2012 Kuvittanut Clément Oubrerie

Marguerite Abouet Aya-sarjakuvasarja kertoo Norsunluurannikolla asuvasta Ayasta, hänen ystävistään, Adjouasta ja Bintousta, ja muista heidän sukulaisistaan sekä ystävistään Yobougonin kaupungissa. Sarjakuvat keskittyvät kuvaamaan ihan tavallisia arkisia asioita; perhesuhteita, koulustressiä, seurustelukuvioita, riitoja, biletystä ja ihastumisia. Ayan-sarjakuvan kolmessa viimeisessä osassa jatketaan Ayan ja hänen ystäviensä matkaa sekä syvennytään enemmän myös muihin kylässä asuviin ihmisiin, joiden elämää on seurattu jo aikaisemmissakin osissa. Valitettavasti sarjasta on suomennettu vain ensimmäinen osa ja loput jouduimme lukemaan englanniksi. Ensimmäisten osien arviot voit lukea myös nettisivuiltamme. Tämä teos käsittelee aikaisempia osia enemmän yhteiskunnallisia aiheita; henkilöiden kautta tuodaan esille hyväksikäyttöä, järjestettyjä avioliittoja sekä homofobiaa. Ristiriitaisia ajatuksia herättäviä aiheita käsitellään eri ikäisten näkökulmista, ja asenteet selkeästi vaihtelevat eri sukupolvien välillä. Yksi kirjan hahmoista muuttaa Norsunluurannikolta Pariisiin ja tarinassa käsitellään myös hänen sopeutumistaan uuteen maahan. Pariisissa ilmenee ongelmia työ- ja oleskeluluvan saamisessa ja niiden ratkaisemiseksi yritetään löytää keinoja monesta suunnasta. Näissä viimeisissä osissa Yop Cityn tarina tuntuu hajoavan vähän turhan pieniksi palasiksi. Hahmoja on paljon ja heidän tarinoitaan kerrotaan todella lyhyissä pätkissä, joilla on hyvin vähän yhteyttä toisiinsa. Etenkin Araceliksesta tämä tuntui sekavalta ja turhauttavalta ja sarjakuvan loppua kohti mielenkiinto hiipuikin. Olisimme toivoneet, että teos olisi keskittynyt syvemmin vaikka vain muutamaan hahmoon. Ensimmäiset neljä sarjakuvaa olivat eniten meidän mieleemme ja olisimme jopa voineet lopettaa lukemisen niihin. Aya-sarjakuvassa jatkuu kuitenkin tuttu hauska huumori läpi koko sarjan ja kaiken kaikkiaan se on ollut hyvä löytö. Aya-sarjasssa on todella hyvää representaatiota ja tunnelma tuntui meistä todella aidolta. Alkuperäiskielenä sarjakuvassa on ranska, mutta se ei meiltä taivu. Englanninkielinen käännös toimi meistä paremmin kuin ensimmäisen osan suomenkielinen käännös, lausahdukset eivät tuntuneet ihan niin tönköiltä kuin suomennoksessa. Voit lukea meidän arviot suomennetusta versiosta tästä; Aya: Elämää Yop Cityssä ja englanninkielisestä osat 1-3 tästä; Aya: Life in Yop City osat 1-3. Aya: Love in Yop City osat 3-6, Marguerite Abouet, 2013 Kuvittanut Clément Oubrerie

Marguerite Abouetin Aya: Elämää Yop Cityssä on sarjakuvateos kolmen kaveruksen elämästä. Se on ensimmäinen osa kuuden kirjan omaavasta sarjasta, jossa on haluttu kuvata tavallista elämää Norsunluurannikolla, arkisia kommelluksia ja draamaa. Abouet on norsunluurannikkolainen kirjailija, joka esittelee teoksessaan Afrikasta sitä puolta, joka yleensä jää huomiotta ainakin länsimaisessa mediassa ja kirjallisuudessa. Ensimmäisessä osassa kerrotaankin ihan tavallisista perhesuhteista, koulustressistä, seurustelukuvioista, riidoista, biletyksestä ja ihastumisista. Ensimmäisessä kirjassa päästään pintapuolisesti tutustumaan sarjan päähenkilöihin ja Yopougonin kaupunkiin. “Hei! Älä morkkaa. Ota huomioon, että se on kuitenkin mun heilani.” Meillä oli kovat odotukset tästä sarjakuvasta, mutta ne eivät ihan täysin täyttyneet. Kuvat ja värimaailma viehättivät ja lupaus kärsimiskuvaston puuttumisesta innosti lukemaan. Kirjailija lupasi esitellä afrikkalaisia tavallisten asioiden äärellä ja sen lupauksen hän kyllä lunastikin. Yllätyimme siitä, kuinka Aya ei tuntunutkaan kirjan päähenkilöltä, vaikka toimikin tarinan kertojana. Hän tuntui ilmestyvän välillä ystäviensä kuvioiden keskelle silmiänsä pyörittelemään ja häviävän sitten yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Kirjan keskeisten henkilöiden hahmottaminen olikin hankalaa ja etenkin alussa moni meidän sisäisestä lukupiiristä meni nimissä ja kasvoissa sekaisin. Tapahtumat hyppivät nopeaan tahtiin, yhden hahmon elämästä toiseen. Onneksi kuvissa vaihtui värimaailma kohtauksesta toiseen, mikä auttoi pysymään nopeassa tahdissa. Sarjakuvan keli oli vähän tönkköä, joka todennäköisesti johtui käännöksestä; ihan kaikki fraasit eivät toimineet samalla tavalla suomeksi. Tässä teoksessa vasta esiteltiin hahmot ja miljöö kokonaisuutta varten, sillä lopussa tarina tempaisi mukaansa, jättäen kaikki suu auki odottaen lisää. Kaikille jäi sellainen olo, että toinen osa olisi kannattanut lainata heti putkeen. Tämä ensimmäinen osa on kuitenkin ainut joka on käännetty suomeksi. Toivottavasti loputkin osat jossakin vaiheessa käännetään ja näin Aya-sarja olisi saavutettavampi Suomessakin. Aya: Elämää Yop Cityssä, Marguerite Abouet, Arktinen Banaani, 2010 Kuvitus Clément Oubrerie Suomentanut Kirsi Kinnunen Ranskankielinen alkuteos, Aya de Yopougon, 2005

"138. Lue maisemaa. Lue uudestaan. 139. Saatat huomata puiden takana vilahtavan hahmon. Mitä se tekee? Poimii kukkia? Juoksee itseään päin? Olenko se minä?" Tie, totuus ja kuolema on Silvia Hosseinin esseekokoelma, joka käsittelee erilaisia aiheita kirjallisuudesta pääomaan ja linnuista henkilökohtaisiin kokemuksiin. Esseet on kirjoitettu äärettömän kauniisti ja rikkaalla kielellä, mutta niiden aiheet olivat ainakin meille osittain pettymys. Hosseinin kirjoitustyyli on jäänyt meille mieleen valloittavuudessaan ja tämäkin kokoelma on täynnä pysäyttäviä kielikuvia ja hauskaa kielellä leikittelyä. Hän kirjoittaa matkustelusta ja siihen liittyvistä tuntemuksista osuvasti ja sai meidät nauramaan ääneen uusille näkökulmille historiassa, joita ainakaan meille ei koulussa opetettu. "Arabien silmissä ristiretkeläisten on täytynyt olla tyrmistyttävä näky: mölisevä joukko kakanhajuisia öykkäreitä, jotka turvautuivat tiedon sijaan jumalantuomioihin ja manaamiseen." Esseet sisältävät kuitenkin aiheita, joita niistä jo entuudestaan kiinnostuneille ei käsitellä mitenkään uudessa tai ihmeellisessä valossa. Ilmastonmuutos ja yksilönvastuu sen edessä, feminismi, sukupuoli, sukupuoliroolit, kapitalismi ja pääoma on meille aiheita, joista ollaan luettu ennenkin, eivätkä nämä esseet tuoneet niihin keskusteluihin varsinaisesti mitään uutta. Tietysti jos aiheisiin ei ole ennestään perehtynyt, voivat tekstit varmasti olla hyvin valaiseviakin. Kuten aina hyvin kirjoitettuja esseitä lukiessa, näidenkin ajatukset saivat meidät vuoroin nyökyttelemään intohimoisesti, vuoroin pyörittelemään silmiämme. Me tykättiin erityisesti esseistä Etsivä löytää, Kuka minä olen? ja Iranilaisia kirjeitä -esseistä ja voidaankin suositella teosta lämpimästi, kunhan antaa itselleen luvan hyppiä sellaisten kohtien ohi, jotka ei just itselle nappaa! "Tyytyväisyys, mielenrauha ja paikoilleen juurtumisen autuus voivat kestää pitkään, mutta vain aikansa. Sitten tekee taas mieli lähteä" Tie, totuus ja kuolema; Silvia Hosseini, Gummerus, 2021