HAKU

Ensimmäinen viimeinen päivä on itsenäinen esiosa Adam Silveran Lopussa molemmat kuolevat -kirjalle. Kirjoja ei kuitenkaan tarvitse lukea tietyssä järjestyksessä. Ensimmäinen viimeinen päivä on hyvin samantyylinen juoneltaan kuin edeltävä kirja, mutta keskittyy kertomaan Kuolinhetki-palvelun käyttöönottopäivästä. Kuolinhetki-palvelun on tarkoitus kertoa käyttäjälleen, minkä päivän aikana hän tulee kuolemaan. Soitto käyttäjälle tulee 00-02 välillä ja tämän jälkeen käyttäjä, joka ei ole saanut puhelua, voi hengähtää, koska palvelun mukaan hän ei tule kuolemaan ainakaan kyseisenä päivänä. Monet ihmiset kuitenkin epäilevät, miten tämä palvelu käytännössä toimii eivätkä usko sen pitävän paikkaansa. “Kuolinhetki kai haluaa vähän kohentaa tunnelmaa ja herättää innostusta, koska tänä yönä se kaataa kaikki perinteiset käsitykset elämästä ja kuolemasta.” Kuolinhetki-palvelun avajaisia juhlitaan New Yorkin Times Squarella puolen yön aikaan. Monet palveluun uskovat tai siitä kiinnostuneet ovat kokoontuneet aukiolle. Yksi näistä on Orion, joka on paikalla parhaan ystävänsä kanssa. Orionilla on synnynnäinen sydänvika, joka voi johtaa ennenaikaiseen kuolemaan. Hän uskoo  saavansa soiton keskiyön jälkeen Kuolinhetki-palvelulta. Pian Orion kiinnittää huomiota yksin liikkuvaan komeaan poikaan ja uskaltautuu puhumaan tälle. Valentino on juuri saapunut New Yorkiin aloittaakseen uuden elämän kaupungissa yhdessä siskonsa kanssa. Sisko on kuitenkin tulossa kaupunkiin vasta myöhemmin päivällä. Valentino on kotoisin pienestä kaupungista ja hänen vanhempansa ovat uskonnollisia eivätkä hyväksy hänen homouttaan tai usko Kuolinhetki-palveluun. Valentino on myös muuttanut New Yorkiin tullakseen kuuluisaksi malliksi. “Ja tajuan tuijottavani vasta, kun se punastuu. Se on melko varmasti homo. Tai ehkä biseksuaali, mutta pitää takuulla pojista. Ei yhtään haittaa, että sen pystyy näkemään saman tien. Olen melkein kateellinen tuollaisesta avoimuudesta, koska se edellyttää suvaitsevaa ympäristöä. Täytyy jotenkin kertoa sille, että myös mä pidän pojista.” Pian puolenyön jälkeen Times Squarella sattuu ampumavälikohtaus, joka sekoittaa kaupunkia ja Kuolinhetki-palvelun käyttöönottopäivää. Ammuskelu sysää Orionin ja Valentinon päivän mittaiselle seikkailulle sairaalan kautta New Yorkin kaduille. Pojat lähentyvät seikkailun tiimellyksessä ja heistä tuntuu kuin he olisivat tunteneet toisensa jo useamman vuoden ajan. Tarina jakaantuu taas kappaleisiin, joista osa kerrotaan Valentinon ja osa Orionin näkökulmasta. Kirjassa kuvataan päivän tapahtumia  myös monen muun hahmon kautta, jotka jollain tavalla risteävät Orionin ja Valentinon seikkailuissa. Yksi näistä on Kuolinhetki-palvelun kehittäjä. Minusta oli kivaa, että kirjassa avattiin Kuolinhetki-palvelun suunnittelijan ajatuksia palvelusta ja samalla myös vähän Kuolinhetken taustoja, vaikka minulle jäikin vielä paljon kysymyksiä palveluun liittyen. Tykkäsin myös lukea monen muun hahmon ajatuksia ja risteäviä tarinoita jopa enemmän kuin Orionin ja Valentinon keskinäisiä kohtauksia. Näiden kahden tarina oli monella tapaa todella samankaltainen kuin edeltävässä kirjassa, ja se tuntui toistolta, koska vastikään luin Lopussa molemmat kuolevat -kirjan. “On ehkä liian aikaista, mutta Joaquin oli kyllä odottanut saavansa tähän mennessä ylistystä keksinnöstään. Kuinka moni ihminen elää tänään eri tavalla, tietoisemmin, koska on saanut selville ettei tämä olekaan mikään tavallinen lauantai vaan heidän viimeinen lauantai, heidän ainoa viimepäivänsä?” Tässäkin kirjassa on kuolema paljon läsnä, samoin kuin keskustelut kuolemasta sekä siitä, että on tärkeä näyttää tunteensa ja ottaa kaikki irti elämästä. Kirjassa on myös joitakin väkivaltaisuuksia ja siinä käsitellään perheväkivaltaa, vaikkakin aika pienessä osassa. Tunteet poikien, sisarusten ja ystävien välillä olivat ihania ja samaistuttavia. Tykkäsin  tästä teoksesta kokonaisuudessa enemmän kuin Lopussa molemmat kuolevat romaanista ja suosittelen jopa tarttumaan Ensimmäinen viimeinen päivä teokseen ennen edeltäjäänsä. Ensimmäinen viimeinen päivä, Adam Silvera, WSOY, 2024 Suomentanut Outi Järvinen Englanninkielinen alkuteos: The First to Die at the End, 2022

Tällä viikolla vietetään rasisminvastaista viikkoa 18.-23.3.2024. Me halusimme sen kunniaksi kerätä listan kirjavinkkejä teoksista, joita voi käyttää apuna rasismista keskusteluun lasten, nuorten ja aikuisten kanssa. Lisäksi olemme keränneet loppuun myös kaunokirjallisia teoksia, joissa käsitellään jossain määrin rasismia ja syrjintää. Pääset lukemaan tarkemmat kuvaukset teoksista kirjan kohdalla olevan linkin kautta. Tukena rasismista keskusteluun lasten ja nuorten kanssa Mun väri, sun väri, Laura Henry-Allain (3+) Nuoren antirasistin käsikirja, Tinashe Williamson (12+) Suuria unelmia – tarinoita suomalaisista, jotka muuttivat maailmaa, Salaado Qasim, Faisa Qasim ja Roosa Oksanen (12+) Tukena rasismista oppimiseen aikuisille Sister Outsider, Audre Lord Ruskeat tytöt, Koko Hubara Aistien viisaus, Minna Salami Bonusvinkit: Näitä teoksia emme ole arvioineet, mutta sen perusteella mitä olemme niitä lukeneet, uskallamme jo suositella Rasismi, valta ja vastarinta, toimittanut Suvi Keskinen, Minna Seikula ja Faith Mkwesha Miksi en enää puhu rasismista valkoisille, Reni Eddo-Lodge Kaunokirjalliset teokset, joissa yhtenä teemana rasismi, lapsille ja nuorille Nic Blake ja Ihmeelliset; Ilmentäjien ennustus, Angie Thomas (8+) Kuolleetkin Ghostaa, Mintie Das (14+) Legentborn, Tracy leon (14+) Kaunokirjalliset teokset, joissa yhtenä teemana rasismi, aikuisille Kaupunki joksi tulimme, N. K. Jemisin Babel, R. F. Kaung Ilmatilaa, Kashmeera Lokuge ja Hyppe Salmi Lumimaa, Nura Farah Kaikki mikä jäi sanomatta, Sara Osman Tyttö, nainen, toinen, Bernardine Evaristo

Yolanda Correa on itähelsinkiläinen näyttelijä, poc-lukupiiriläinen, sekä taiteen ja okkultismin rakastaja. Yolanda on osa POC-lukupiirin suljettua lukupiiriä, jonka arvioista voi nauttia kuukausittain nettisivuillamme ja somessa. Ihmisen luonnollinen halu ja tarve on tulla kuulluksi, nähdyksi ja edustetuksi niissä yhteisöissä, joissa elämme. Taiteella on ainutlaatuinen mahdollisuus sanoittaa tunteita, joita emme välttämättä itse vielä osaa artikuloida, tai jakaa kokemuksia, joiden kanssa luulimme olevan yksin. Taide kantaa mielestäni myös vastuun yhteiskunnassa osana kulttuuria palvella kaikkia sen jäseniä ja antaa tilaa erilaisille näkökulmille tulla kuulluksi. Mustana kirjallisuuden ystävänä minulle on tärkeää lukea mustien tai ruskeiden kirjailijoiden teoksia, joissa myös esiintyy mustia tai ruskeita hahmoja. Kuitenkaan vain se, että kirjan hahmot ovat mustia tai ruskeita, ei automaattisesti tee minulle kirjasta voimaannuttavaa tai samaistuttavaa. Mustien representaatio kirjallisuudessa, elokuvissa, televisiossa sekä muussa mediassa on edelleen todella rajattua ja yksiulotteista. Edelleen valikoimaa hallitsee tarinat täynnä stereotypioita; on vihaisia mustia naisia, joiden karrikoidut tunteet ovat usein yhdensuuntaisia ja irrallisia, eikä fokusta viedä vihan aiheuttajaan tai tunteen validoimiseen. On mustia ja ruskeita hahmoja, joiden mukamas voimauttava “sankaritarina” on heidän vahvuus kestää traumaa trauman perään. Mustia miehiä, jotka ovat katujengiläisiä tai rikollisia, ilman selkeää tarinankaarta siitä, miksi he ovat ylipäätänsä joutuneet yhteiskunnan ulkosyrjälle ja kuka heidät kansalaisina sekä yhteisön jäseninä on pettänyt. Rasismista puhuminen ja sen käsittely POC-hahmojen kautta on usein keino, jolla pyritään luomaan niistä samaistuttavia POC-lukijoille. Systemaattinen sorto on niin syvällä yhteiskuntamme rakenteissa sidoksissa, että se koskettaa kaikkia mustia ja ruskeita ihmisiä, välittömästi tai välillisesti. Se ei kuitenkaan ole yksilöllinen kokemus tai luonteenpiirre, toisin kuin usein kirjallisuudessa annetaan ymmärtää. Kun tiettyjä agendoja tai valtarakenteita yritetään tuoda esille mustien sekä ruskeiden hahmojen kautta, mutta heille ei anneta mitään muuta identiteettiä tai juonikaarta, nämä hahmot ovat yksiulotteisesti määriteltävissä ainoastaan rotunsa perusteella. Heiltä puuttuu täysin persoonallisuus, uniikit tavat, mieltymykset ja sisäiset ristiriidat, jotka tekisivät heistä kokonaisia ihmisiä. Halutaan, että samaistumme hahmoihin pelkästään sen perusteella, että he ovat mustia ja kokevat elämän marginalisoidun henkilön silmin. Kerrotaan mikroaggressioista ja häpeästä omaa identiteettiä kohtaan, usein erittäin samanlaisen uhritarinan kaavan mukaan (en henkilökohtaisesti ainakaan itse jaksa lukea enää yhtäkään kirjaa, jossa musta päähenkilö ihailee valkoisen parhaan ystävänsä pitkiä ja vaaleita hiuksia). Mustat ja ruskeat hahmot ovat aina jotenkin yhteiskunnallisia, aktivisteja tai jotenkin muuten tekemässä raskasta tunnetyötä liittyen ulkoiseen maailmaan. Valkoiset hahmot puolestaan harvoin tiivistetään vain heidän yhteiskunnalliseen asemaansa. Valkoisissa pää- sekä sivuhenkilöissä korostetaan heidän persoonallisuuttaan, heidän yksilöllistä identiteettiään ja uniikkia sisäistä maailmaa. Heidän mielenkiinnonkohteet, arvomaailmat ja ajatusmaailmat toimivat samaistumispintana lukijoille. Jopa rakkaustarinat mustilla ja ruskeilla hahmoilla ovat usein ongelmallisia. Minulle harvemmin tulee vastaan rakkaustarina kahden tai useamman mustan ja ruskean hahmon välillä, joka ei päättyisi traagisesti, traumaattisesti tai vaatisi muuten suuria uhrauksia matkan varrella. Sen sijaan huomaan enemmän romanttisia suhteita esimerkiksi valkoisten ja mustien hahmojen välillä, jotka saavat onnellisia loppuja. Tämä viestii vääristynyttä ajatusta siitä, että mustien ja ruskeiden ihmisten täytyy jotenkin asettaa itsensä valkoisuuden läheisyyteen saavuttaakseen onnellisuuden. Se vahvistaa voimassaolevia odotuksia mustien ja ruskeiden assimilaatiosta valkoisiin tiloihin sekä rasistista ideaa siitä, että validaatio ja hyväksyntä valkoisilta ihmisiltä on se ultimaattinen lottovoitto elämässä. En sano, etteikö rasisimikokemuksia kannattaisi käsitellä kirjallisuudessa ollenkaan, varsinkin jos tarina sijoittuu todelliseen nykymaailmaan. Marginalisoidut hahmot, jotka sijoittuvat realistiseen nykypäivään, eivätkä koe minkäänlaista syrjintää saattavat tuntua utopistisilta ja jopa naiiveilta. (Mainittakoot myös tähän väliin, että minulle mustana lukijana on myös erittäin tärkeää, että luodaan fiktiivisiä maailmoja, joissa mustat hahmot saavat elää vapaina ja rauhassa ilman sortoa. Nämä utopiat puolestaan ovat voimauttavaa eskapismia jokapäiväisestä arjesta.) Ongelma tulee vastaan siinä, kun luullaan, että rasismikokemukset ovat tarpeeksi tekemään POC-hahmosta samaistuttavan, tai kun hahmon koko tarina ja juoni pyörii niiden ympärillä. Osana omien ajattelutapojemme dekolonisointia meidän tulee kehittää kykyä haaveilla, vaatia sekä luoda uudenlaista representaatiota. Olen valmis haastamaan olemassaolevia struktuureja sekä standardeja, ja kuvittelemaan täysin uudelleen miten meidän tarinoitamme kerrotaan, sekä mitkä vaikutukset niillä on. Haluan itse nähdä enemmän mustia ja ruskeita hahmoja, jotka omistavat omat narratiivinsa; hahmoja, joiden tarinat eivät ole sidoksissa valkoisuuteen tai kerrottu valkoisen länsimaalaisen yhteiskunnan linssin läpi. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, jotka eivät joudu uhraamaan osia itsestään saadakseen onnea tai rakkautta, ja jotka voivat tuntea onnellisuutta ja saada onnellisia loppuja ilman valkoisia henkilöitä sen keskiössä tai osana sitä. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, joilla on tilaa tutkia sisäistä maailmaansa ja jossa pääsemme kuulemaan heidän henkilökohtaisista intohimoistaan ja spesifeistä mielenkiinnon kohteista. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, jotka ovat jo löytäneet keinoja elää ja toimia yhteiskunnassa itseään sekä identiteettiään rakastaen ja voimaannuttaen.

Pikku avokadon tarina on lyhyt ja yksinkertainen kertomus Laurasta, isä Juliosta ja avokadonsiemenestä. Lounaalla Laura syö todella hyvää avokadoa ja isä Julio keksii, että avokadon siemenen voisi idättää ja kasvattaa puuksi. Laura innostuu ajatuksesta ja tarinan aikana seuraamme avokadopuun kasvattamiseen liittyviä erilaisia tunteita ja velvollisuuksia. “Muutaman päivän kuluttua Laura yllättyi nähdessään vihreän oksan, joka oli alkanut nousta siemenen sydämestä.” Tarinan myötä myös lukija oppii, mitä avokadopuun kasvattaminen siemenestä asti vaatii. Ensin se idätetään vesilasissa ja myöhemmin istutetaan pihalle multaan. Avokado on ollut Suomessakin suosittu sisäkasvina, joten alun idättämisen ohjeet sopivat hyvin tännekin ja vaikka kokeiltavaksi lapsen kanssa. Kasvin kasvattamiseen liittyy sitoutumista ja velvollisuuksia hoitaa sitä säännöllisesti. Samalla kasviin latautuu tiettyjä odotuksia ja kiintymyksen tunteita, joita kasvin epävarma kasvu koettelee. Laura käy läpi menettämisen tunteita kasvin sairastuessa. Kaikista eniten hidas kasvu vaatii kuitenkin kärsivällisyyttä. Lauran tunteet tuntuvat aidoilta tekstin ja kuvien henkiin herättäminä. “Ollaan kärsivällisiä. Muistatko, kuinka pikkuruinen siemen alun perin oli? Ja nyt se on jo pieni puu, melkein sinun pituisesi.” Loppu tuntui hieman yhtäkkiseltä ja Téri olisi kaivannut jonkinlaisen yhteenvedon. Ikäsuositus 6+ yllätti meidät, kun lukiessa tuntui, että teos saattaisi olla suunnattu nuoremmilekin. Pikku avokadon tarina, Sergio Augusto Sánchez, Aviador, 2022 Kuvitus Manuel García Plata Suomentanut Sofia perhomaa Espanjankielinen alkuteos: La historia verde, 2019

Peto aidan takana aloittaa lastenkirjasarjan Aamupalaporukan tutkimukset. Jännittävä ja vaivatonta positiivista representaatiota sisältävä kirjasarja on suunnattu 8-vuotiaille ja sitä vanhemmille lukijoille. Peto aidan takana kertoo 12-vuotiaasta Marcuksesta, joka pelaa jalkapalloa ja käy koulua. Nyt hän on kuitenkin kadottanut pallonsa koulun alueen ulkopuolelle, mystisen aidan toiselle puolelle. Tämä on erittäin harmillista, sillä tunnetusti kaikki aidan toiselle puolelle joutunut katoaa jäljettömiin. Nyt vaikuttaa siltä, että Marcuskaan ei enää koskaan saa palloaan takaisin. Pallon katoamisen myötä Marcus tuntuu kadottaneen myös kosketuksensa palloon, eikä siksi suostu enää pelaamaan jalkapalloa kavereidensa kanssa. “Peli ei vain ollut sujunut häneltä kunnolla sen jälkeen, kun hän oli hukannut pallonsa… Hän näki tapahtumat mielessään aina, kun sulki silmänsä." Koulun aamupalalla Marcus saa lapun, jossa häntä pyydetään liittymään aamupalaetsiviin. Pienen epäröinnin jälkeen Marcus päätyy liittymään ryhmään toiveenaan löytää aidan taakse kadonnut pallo. Aamupalaetsivät Stacey, Lise, Asim ja uusin jäsen, Marcus, ryhtyvät salassa selvittämään, mikä aidan takana oikein vaanii. Tämä teos oli positiivinen yllätys meille molemmille. Tarina on vetävä ja teos helppolukuinen. Tekstiä on sopivasti ala-asteikäiselle lukijalle ja sitä on elävöitetty hauskasti korostetuilla sanoilla ja kuvituksilla, joita löytyy lähes jokaiselta aukeamalta. Kirjaan tuntui helpolta tarttua ja siinä oli paljon samaistumispintaa erilaisille lukijoille, mikä varmasti houkuttaa pysymään tarinan mukana. Jalkapallon ja mysteerin lisäksi kirjassa kuvataan tavallisia kuvioita ystävyydestä, koulunkäynnistä ja perheestä. “Kaikki lopettivat puuhansa ja katsoivat toisiaan. Marcus nielaisi. Mitä se tarkoitti? Tämä mysteeri alkoi muuttua aina vain oudommaksi.” Tutkimustensa aikana aamupalaetsivät kohtaavat jännittäviäkin hetkiä. Tunnelma on toisinaan hurja, mutta sitä onneksi puretaan lempeämmilläkin tapahtumilla. Aracelista häiritsi hieman se, ettei lukiessa oikein tiennyt, onko kyse realistisesta tarinasta vai onko oletettavissa myös fantasiaelementtejä. Tériä tämä ei ollut haitannut. Mysteeriä myös venytettiin ehkä vähän turhan pitkälle. Olisimme kaivanneet ratkaisun palasia kirjan keskivaiheille, mutta pienempiäkään tiedonjyviä ei tiputeltu ensimmäisen tutkimusretken jälkeen ennen ihan viimeistä loppuratkaisua. Tarinassa oli myös hieman toisteisuutta. Esimerkiksi Marcuksen kosketuksen katoamista käytiin moneen kertaan läpi. Tutkimusten ohella suhteet Staceyn, Lisen, Asimin ja Marcuksen välillä myös muuttuvat ja liikkuvat, eikä draamalta vältytä. Samaan aikaan Marcuksen jalkapallosta tutut ystävät seisovat hänen rinnallaan ja ymmärtävät kivasti myös Marcuksen uusia ystävyyksiä ja kiinnostuksen kohteiden muutoksia, vaikka kaipaavatkin häntä takaisin kentälle. “Jos minä ylipäätään tiedän mitään ystävistä, niin sen, että jos olette oikeita ystäviä, silloin voitte aina korjata asiat. Sinun pitää vain tehdä se, mikä on oikein.” Marcus on meidän mielestämme kiva päähenkilö johon samaistua. Ilmeisesti teos pohjaa jalkapallotähti Marcus Rashfordin omiin kokemuksiin ja päähenkilön voisi nimestä päätellen ajatella pohjautuvan häneen itseensä. Kertomuksessa Marcus näyttäytyy oikeudentuntoisena ja reiluna tyyppinä, joka tekee myös virheitä, mutta pyrkii huomaamaan ne ja korjaamaan toimintaansa. Hän toimii varmasti hyvänä roolimallina myös nuoremmille lukijoille. Peto aidan takana – Aamupalaporukan tutkimukset 1, Marcus Rashford & Alex Falase-Koya, Hertta, 2023 Englanninkielinen alkuteos: The Breakfast Club Adventures 1: The Beast Beyond the Fence, 2022 Kuvitus Marta Kissi

Aamupalaporukan tutkimukset saa jatkoa. 12-vuotias Marcus on mukana Aamupalaetsivissä eli APEssa, joka selvitti ensimmäisessä kirjassa aidan takana lymyävän pedon henkilöllisyyden. Kurkkaa tästä ensimmäisen osan, eli Peto aidan takana kirjan arvio. APElla on ollut viime aikoina huonoa tuuria ja heille annetut mysteerit ovat jääneet selvittämättä. Marcusta jännittää, että heidän kerhonsa hajoaa ja hän menettää uudet ystävänsä. Asiaa ei auta yhtään se, että Sanomalehtikerho on vienyt heidän selvittämättömät tapauksensa ja ratkaissut ne. “‘Uusia tapauksia ei kohta enää tule, se tässä on ongelma!’ Marcus ärähti. ‘Jos toiset alkavat uskoa, ettemme osaa ratkaista tapauksia, he eivät enää tuo meille sellaisia.’” Kun koripallojoukkueen kapteeni tulee pyytämään apua APE:lta koripallojoukkuetta vainoavan kirouksen selvittämiseen, Marcus näkee heidän viimeisen tilaisuutensa koittaneen. Kirouksella on suora yhteys koripallojoukkueen menestykseen ja sen ratkaisemalla Aamupalaetsivät voisivat saada maineensa takaisin. Mystinen varjohahmo on näyttäynynyt pelaajille koulun liikuntasalissa, eikä joukkue uskalla treenata enää koululla iltaisin. APE ryhtyy selvittämään tapausta, mutta johtolankoja on vaikea löytää ja tapauksessa on muutenkin paljon mutkia matkassa. Myös Sanomalehtiporukka kilpailee APEn kanssa tapauksen selvittämisestä. “‘Oli miten oli, me näimme jotakin ja se oli luultavasti sama otus, jonka Georginakin näki’, Lise sanoi ja huokaisi. ‘Tehän näitte korisjoukkueen harjoittelemassa – jos he pelaavat sillä lailla ensi viikon turnauksessa, heistä TEHDÄÄN SELVÄÄ. Meidän on pakko auttaa.” Tämä osa oli vielä parempi kuin ensimmäinen. Kirjoissa on paljon samankaltaisuuksia, mutta Riivaaja koulussa on tarinana moniulotteisempi ja sisältää vielä enemmän yllätyksiä kuin Peto aidan takana. Myös samaa jännitystä ja ihmissuhteisiin liittyviä pulmia löytyy. Mikäli pidit ensimmäisestä osasta, pidät varmasti tästäkin. Térin mielestä tarina olisi voinut olla suoraviivaisempi ja joissain kohdissa toisto oli häirinnyt. Araceliksen mielestä tarina taas tuntui johdonmukaiselta ja toisto tuntui teemojen selkeältä kuljetukselta alusta loppuun. Kirjassa onkin selkeä ja tärkeä opetus avunpyytämisestä, jota rakennetaan alusta alkaen. Teos kulkee meidän molempien mielestä kuitenkin hyvin ja teksti on helppolukuista. Lukiessa kertomus näkyi mielessä lähes elokuvamaisena havainnollistavien kuvien ja elävästi kirjoitetun tekstin johdosta. Me naureskelimme kirjaa lukiessa hauskille sattumuksille ja haukoimme henkeä käännöksille ja yllätyksille, joita emme osanneet odottaa. “Kaikki mitä teemme nyt, on vaarallista. Ensiksi rehtori kielsi toimintamme, ja nyt meidät on vielä kirottu”, Stacey naureskeli.” Tähän osaan on myös tuotu lukeminen kivasti osaksi tarinaa. Marcuksella on tärkeitä lukuhetkiä oman äitinsä kanssa viikottain ja selviää, että muutkin kirjan hahmot ovat kiinnostuneita lukemisesta. Oli hauska kuulla, minkälaista kirjallisuutta ystävykset lukevat. Mysteerin lisäksi romaanissa kuvataan tavallista koululaisten arkea ja esimerkiksi rehtorin kanssa asioiden selvittämistä. Kuvituksissa ja hahmoissa on kivaa vaivatonta representaatiota ja voimme ehdottomasti suositella tätä kirjasarjaa kaikille yli kahdeksan vuotiaille. Riivaaja koulussa – Aamupalaporukan tutkimukset 2, Marcus Rashford & Alex Falase-Koya, Hertta, 2024 Kuvitus Marta Kissi Suomentanut Mika Kivimäki Englanninkielinen alkuteos: The Breakfast Club Adventures 2: The Ghoul in the School, 2023

Bruno Zambrano on helsinkiläinen tanssitaiteilija. Bruno on myös osa POC-lukupiirin suljettua lukupiiriä, jonka arvioista voi nauttia kuukausittain nettisivuillamme ja somessa. N. K. Jemisinin ja bell hooksin kirjat ovat saaneet minut ymmärtämään paremmin rakkautta sekä sen välittämisen ja vastaanottamisen vaikeutta miehenä. bell hooks on avannut taidokkaasti, mitä rajoituksia ja haasteita liittyy usein miehenä olemiseen ja N. K. Jemisin on romaanissaan näyttänyt, miltä hellivä rakkaus voi kahden miehen välillä parhaimmillaan näyttää. Nämä ovat auttaneet henkilökohtaisesti pohtimaan, mitä miehenä oleminen minulle on ja mitä se voisi olla. bell hooksin vuonna 2004 julkaisema teos, The will to change, Men, Masculinity and Love, auttoi minua pohtimaan omaa suhdettani maskuliinisuuteen ja miehenä olemiseen. Suomennos kirjasta julkaistiin 2020 Mies tahtoo muuttua. Luin kirjan suomennoksena ensimmäistä kertaa 2021 keväällä. bell hooksin teksti on edelleen ajankohtainen, vaikka sen ensi julkaisusta on kulunut jo melkein kaksi vuosikymmentä. Hänen kuvaamansa patriarkaalisen maskuliinisuuden piirteet ovat itselleni tunnistettavia. Kirjan ydin tulee esille teoksen ensimmäisen kappaleen lopussa. ”Mies tahtoo muuttua on uhrilahja, jonka tuon juhlaan, jossa miestä vaaditaan takaisin ja minuus saadaan takaisin, miehille saadaan emotionaalinen oikeus rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Naiset ovat uskoneet, että voisimme pelastaa miehet elämässämme antamalla heille rakkautta, että tämä rakkaus toimisi lääkkeenä kaikkiin haavoihin, joita toksiset hyökkäykset heidän tunnejärjestelmäänsä vastaan ovat aiheuttaneet, emotionaaliset sydänkohtaukset, joita he kokevat joka päivä. Naiset voivat jakaa tämän parantumisprosessin. Voimme ohjata, neuvoa, tarkkailla, jakaa informaatiota ja taitoja, mutta emme voi tehdä poikien ja miesten puolesta sitä mikä heidän täytyy tehdä itse. Rakkautemme auttaa, mutta se yksin ei pelasta poikia ja miehiä. Viime kädessä pojat ja miehet pelastavat itsensä, kun he oppivat rakastamisen taidon.” Teoksen myötä, kiinnitin huomioita siihen, miten vaikea omassa elämässä on ollut luoda läheisiä ja herkkiä suhteita muiden miesten kanssa. Kuten bell hooks tuo esille kirjassaan, miehissä on helposti jotain pelottavaa ja vaikeasti lähestyttävää, ja tämä pelko koskee myös miehiä itsejään. bell hooks pääsee tekstissään syvälle toksisen maskuliinisuuden olemukseen, miesten rakkauteen ja sen puutteeseen. Hän herättää tarkastelemaan miesten kokemusta avoimin silmin ja kriittisesti yhteiskuntaa, joka muovaa miehiä tietynlaiseen muottiin. Hän erittelee taidokkaasti toksisen maskuliinisuuden piirteitä ja siihen johtavia ajatusmalleja. Tämä on auttanut reflektoimaan omaa identiteettiäni miehenä ja siihen liittyviä käyttäytymismalleja. Lukiessani reflektoin, miten tämä pätee omaan elämääni: Miksi en osaa täysin tukeutua muihin miehiin elämässäni? Miksi haavoittuvuuden näyttäminen on etenkin vaikeaa miesten keskuudessa? Miten vaikeaa on näyttää ja myöntää, että sattuu? Mikä synnyttää ja ylläpitää tätä syvää pelkoa tulla nähdyksi heikkona? Unelmointi paremmasta ja toisenlaisten todellisuuksien hahmottaminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin ongelmakohtien ymmärtäminen ja erottelu. Lukiessani N. K. Jemisinin Broken Earth trilogian ensimmäistä osaa oli voimauttavaa nähdä minkälaista miesten välinen rakkaus voi parhaimmillaan olla. Kirjassa käsitellään kauniisti ja uskottavasti rakkautta polyamorisessa suhteessa. Mieleeni on jäänyt etenkin kirjassa esiintyvä kahden miehen välinen rakkaus, joka on hellivää ja huolehtivaa. Kirjassa Innon ja Alabaster ovat vasta tutustuneet, ja silti aina niin vahvana esiintyvä Alabaster voi murtua täysin Innonin edessä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Innon pitää hänestä huolta ja lohduttaa läpi yön. On kaunista nähdä tällaista rakkautta ja huolenpitoa kuvattavan kahden miehen välillä. Mies voi murtua täysin jäämättä silti yksin surunsa kanssa. Se antaa uskoa siihen, minkälaista rakkautta ja hellyyttä voi miesten välillä vallita. On mielenkiintoista, miten lukemalla voi hahmottaa paremmin itseään miehenä ja oivaltaa oman elämän ongelmakohtia. Samalla on myös ihanaa ja voimauttavaa lukea toisenlaisesta, parantavasta rakkaudesta miesten välillä. BRUNO ZAMBRANON KIRJAVINKKI Kolmen kappaleen probleema - Liu Cixin Tajunnan räjäyttävä tieteiskirja, jonka maaliskuussa julkaistavaa televisiosarjaa odotan innolla.

Sisunin maailma sijoittuu Shim Sisunin kuolemanjälkeiseen aikaan. Sisun oli voimakas nainen, taiteilija, kirjailija, äiti ja isoäiti. Hän lähti pakon edessä nuorena Etelä-Koreasta ja muutti Havaijille. Sisun pääsi osaksi taidemaailmaa ja oli muutenkin vaikuttava henkilö modernina naisena ja naisten aseman puolestapuhujana. Hänellä oli neljä lasta kahdesta liitosta ja kuusi lastenlasta. “Vanhin tytär oli perinyt äidin peräänantamattoman luonteen. Muut yrittivät periaatteen vuoksi vielä vastustaa, mutta kaikki tiesivät että lopulta Myunghye saisi tahtonsa läpi.” Sisun ei halunnut muistojuhlia kuolemansa jälkeen Korealaisten perinteiden mukaan. Hänen suuri perheensä päättää kuitenkin suunnata Havaijille muistamaan Sisunia, kun hänen kuolemastaan on kulunut kymmenen vuotta. Perheen tarkoitus on mennä viettämään aikaa yhdessä paikkaan, jossa Sisun on asunut, ja samalla tutustua Havaijiin, sen kulttuuriin ja maisemiin. Sisunin lapset ja lapsenlapset hajaantuvat saarella touhuamaan omiaan, osa kiertelee museoita tai tarkkailee saaren lintuja ja toiset taas innostuvat sukelluksesta ja surffauksesta. “Kun käyn luennoimassa, monet vanhemmat kysyvät minulta saman kysymyksen: Lapseni haluaa taiteilijaksi. Mitä minun pitäisi tehdä? He näyttävät ajattelevan, että minulla olisi syvällinen vastaus, kun kerran olen itse ollut taiteilija ja kirjailija.” Teoksen jokainen kappale alkaa otteella Shim Sisunin kirjoittamista kirjoista tai hänestä tehdyistä lehtihaastattaeluista, joissa avataan Sisunin elämää. Muuten teksti pyörii muun perheen keskustelujen ympärillä, muisteluilla siitä, millainen Sisun oli ja miten esimerkiksi hänen ammattinsa taidemaailmassa on muovannut muun perheen ammatinvalintoja. Opiskelen itse museoalaa ja oli kiinnostava lukea viittauksista siihen. Sisunin perheessä on paljon eri taiteenalojen tekijöitä, muun muassa konservaattori, kuvanveistäjä ja maalari. Teoksessa käsitellään myös taidemaailman valtarakenteita ja muita hankalampia aiheita, kuten Korean väkivaltaista historiaa, Sisunin kotikylän joukkomurhaa ja patriarkaattia. “Ihmiset kysyvät miksi teksteissäni huokuu kuolema. Kuka on kuollut, he kyselevät uteliaina ja odottavat jotain kiinnostavaa kirjallista vastausta. En ole voinut puhua verilöylystä. Olen sanonut, että rakastettuni kuoli. Sanonut, että hän kuoli nuorena ja traagisen kauniisti – koska tiesin, että sen ihmiset halusivat kuulla.” Kirjassa on muutenkin paljon pohdintaa yhteiskunnasta ja sisarusten välisistä suhteista. Perheen keskustelut olivat parasta antia kirjassa ja viihdyin hyvin niitä lukiessa. Teos kulki hyvin ja sujuvasti eteenpäin. Oli ihana myös matkata kirjan sivuilla hetkeksi lomalle Havaijin lämpöön ja aaltojen äärelle. Hahmoja tässä kirjassa on paljon ja alkuun kuunnellessa kirjaa nimet menivät jatkuvasti sekaisin. Etenkin kun osa Sisunin lapsien nimistä on todella samankaltaisia keskenään. Lopussa vaihdoin lukemaan painettua kirjaa äänikirjan sijaan ja tämän teoksen kohdalla se tuntui olevan itselleni huomattavasti parempi vaihtoehto. Kirjan ensimmäisiltä sivuilta löytyy myös selkeä sukupuu, josta pääsee tarkistamaan, mikä asema kenelläkin on perheessä. Sisunin maailma, Chung Serang, WSOY, 2023 Suomentanut Janne Tynkkynen ja Riina Vuokko Koreankielinen alkuteos: Siseoneurobuteo, 2020

POC-lukupiirin perustajat ja ylläpitäjät olemme me, Aracelis ja Téri. Meidän esittelyt löytyvät nettisivujen Meistä-osiosta. Meihin kahteen on myös päässyt tutustumaan julkaisujemme ja kirja-arvioidemme kautta jo useamman vuoden ajan. Kerran kuukaudessa me kuitenkin julkaisemme suljetun lukupiirimme kirja-arvion, jossa kuuluu myös seitsemän muun POC-lukijan ääni. Tänään haluamme esitellä heidät. Vuonna 2020 kaikki alkoi POC-lukupiiristä, joka oli harrastus. Lukupiiriin sai liittyä kuka tahansa halukas ja me etsimme siihen jäseniä erityisesti Helsingin yliopistolla toimivan Students of colour opiskelijajärjestön viestikanavista. Ensimmäisten kuukausien aikana lukupiiriporukka vakiintui ja siihen ei olla sittemmin otettu uusia jäseniä. Vakiintunut yhdeksän henkilön porukka on lukenut kuukausittain yhden kirjan, josta on sitten keskusteltu lukupiiritapaamisessa. Tapaamisissa käytyjen keskustelujen pohjalta me, Aracelis ja Téri, kirjoitamme arvion luetusta teoksesta Instagramiin sekä tänne nettisivuille. Kolmen ja puolen vuoden aikana osa on toisinaan ottanut taukoa lukupiiristä ja kukaan meistä ei ole lukenut aivan kaikkia lukupiiriin valittuja kirjoja (paitsi ehkä Téri ja Aminta). Arvioissa kuuluu aina kuitenkin jonkinlaisen kokoonpanon äänet seuraavista henkilöistä: Yoandy "Helou, oon Yoandy Jimeno, 24v. taiteilija Itä-Helsingistä. Työskentelen näyttelijänä, muusikkona ja tanssijana sekä tällä hetkellä ohjaan näytelmää osana Nuori Näyttämö-hanketta. Mun vanhemmat luki mulle paljon runoja ja satuja. 4-vuotiaana aloitin suomalaisen kansanmusiikin opiskelun jolloin lauloin paljon runomitassa. Tästä kehkeytyi intohimo runojen kirjoittamiseen. Löysin lukemisen ilon uudelleen näin aikuisiässä. Oon aina tykännyt historiallisesta kaunokirjallisuudesta joten on luonnollista että fantasia, sekä historiallinen että futuristinen, vei mut mennessään. Lukupiirissä oon päässy lukemaan näitäkin genrejä näkökulmista, jotka avartaa maailmaa ja luo samalla mulle nähdyn olon." Mustapha "Hei! Olen Mustapha, 27-vuotias vastavalmistunut sotatieteiden maisteri ja valtiotieteiden maisteriopiskelija. Kaksi suurinta rakkauttani ovat lukeminen ja urheilu, ja molemmat ovat osa päivittäistä rutiiniani. Minulla on monipuolinen lukumaku. Luen kaikkea, mikä kiinnostaa, mutta POC-lukupiiri on laajentanut lukukokemustani monin eri tavoin. Myös keskustelumme lukupiirissä ovat antaneet minulle aivan uusia näkökulmia kirjallisuuteen, ehkä siksi suosikkikirjani on aina seuraava kirja, jonka luemme ja josta keskustelemme lukupiirissä." Aminta "Heippa, oon Aminta, 29-vuotias opiskelija. Asun Helsingissä ja valmistun (toivottavasti) tänä keväänä luokanopettajaks, äidinkielen ja kirjallisuuden pätevyydellä. Lukemisen lisäks harrastan tanssia, pääsiassa eri afrolajeja. Vielä muutama vuosi sitten luin paljon esseitä, mutta nyt pääasiassa fiktiota. Luen kuitenkin tosi vahvasti fiiliksen mukaan, eli en osaa sanoa mitään tiettyä genreä, joka nousis muiden edelle. Lukupiirissä ehdottomasti parasta on kaverit. Ihanaa kun ympärillä on tyyppejä, joiden kanssa voi jutella lukemistaan kirjoista. POC-lukupiirin luetuista kirjoista mun lemppari on Yiyun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa ja Nadine Mathesonin Palapelimies." Bruno "Hei, oon Bruno Zambrano. Oon tanssitaiteilija ja viime aikoina työskennellyt etenkin videon kanssa. Pohdin paljon omassa työssäni identiteettiä ja sen suhdetta ympäristöön. Mä tykkään hyvästä ruuasta, mielenkiintoisista keskusteluista, kylmästä viinistä, kirjoista, aikakauslehdistä, terapiasta, cd-levyistä, uinnista, juoksusta, painista, tanssista, peleistä ja jalkapallosta. Kirjoissa usein tykkään ajatuksenvirrasta ja syväluotaavasta pohdinnasta. Lempi genre on varmaan tällä hetkellä fantasia. Lukupiirissä tykkään, kun kirjat avautuu usein keskustelujen jälkeen uudella tavalla. Usein kuuntelen maksimi vauhdilla kirjaa, että ehdin lukea sen ennen seuraavaa tapaamista. Viimeisimmäksi lemppariksi on jäänyt N.K. Jemisin 'Kaupunki joksi tulimme'." Nadine "Moikka! Oon Nadine, 27-vuotias. Valmistuin viime kesänä valtiotieteellisestä ja yritän tällä hetkellä epätoivoisesti sopeutua opiskeluvuosien jälkeiseen elämään. Arkipäivät kuluvat pitkälti töiden, ikuisten virkkausprojektien ja epämääräisten urheiluharrastusten parissa. Näin aikuisiällä lukeminen on herkästi jäänyt muun elämän jalkoihin, joten tää lukupiiri on ollut hauska tapa ylläpitää edes jonkilaista lukurytmiä. On myös ollut ihana löytää kiva porukka, missä jauhaa kirjoista, ja siinä ohessa vähän kaikesta muustakin taivaan ja maan välillä. POC-lukupiirissä luetuista kirjoista N.K. Jemisinin Fifth season sekä Chinua Acheben Kaikki hajoaa ovat nousseet ehdottomiksi suosikeikseni." Yolanda "Heips, oon Yolanda! Työskentelen näyttelijänä ja taiteen parissa muutenkin. Teen myös järjestöpuolella mustien ja ruskeiden nuorten mielenterveyttä edistävää työtä sekä istun RT:n hallituksessa. Arjessa lukemisen lisäksi kirjotan, haaveilen, tanssin, päivittelen letterboxd:ia, pelaan lauta- ja videopelejä, juonittelen vallankumousta ja teen soittolistoja. Oon kalat, joten tarinat on mulle positiivista eskapismia. Skidinä luin jatkuvasti, lemppareina kaikenlaiset seikkailu- ja fantasiajutut. Nykyään lukutottumukset on hieman erilaiset ja huomaan lukevani enemmän non-fiction kirjoja. POC-lukupiirissä oon sellanen personality hire, eli tuun aina paikalle hyvillä viboilla ja läpät takataskussa, mutta harvemmin oon oikeesti lukenut kirjaa loppuun." Sofia "Oon Sofia helsinkiläinen taiteentekijä, joka on saavuttamassa 27 ikävuotta. Oon valmistunut tanssitaiteilijaksi ja työskentelen taiteen vapaalla kentällä erilaisissa rooleissa esim. tanssijana, esiintyjänä, tuottaja ja fasilitaattorina. Käyn paljon uimassa ja kylmäaltaassa, laulutunneilla ja haluisin taas alkaa käymään rumputunneilla. Viimeisen vuoden oon ollu isossa blokissa lukemisen kanssa ja odottelen josko se pian aukeais. Usein jää siis pelkät lukupiiri kirjatkin kesken. Lempi lukemista on kuitenkin hyvät esseet, eikä mikään voita hyvää chick littiä. Tärkeä lukupiirin aikana luettu kirjallisuus on ollut suomalaisten ruskeiden ihmisten kirjoittamaa. Se luo hitaasti ja varmasti yksittäisiä tarinoita, rakentaen meidän yhteistä tarinaa."

Vuonna 2005 alkuperäiskielellä julkaistu Attentaatti on edelleen äärettömän ajankohtainen romaani Palestiinan ja Israelin tilanteesta. Pseudonyymillä Yasmina Khadra kirjoitettu teos on algerialaisen Muhammed Moulessehoulin romaani arabitaustaisesta israelilaiskirurgista. “‘En pidä rankoista syytöksistäsi, veli Amin’, hän vihdoin huokaisee. ‘Mutta lasken ne surusi tiliin.’ ‘Voit laskea ne vaikka pöntöstä alas.’ Hänen kasvonsa punehtuvat.” Teos alkaa kirjaimellisesti räjähdyksellä. Amin on menestynyt kirurgi, joka elää mukavaa elämää sopeuduttuaan Israeliin, muun muassa pelastamalla poliisin, josta on tullut hänen ystävänsä, ja menestymällä muutenkin urallaan. Hänen maailmansa kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun hänen onnelliseksi kuvittelemansa vaimo räjäyttää itsensä Tel Avivissa surmaten ja haavoittaen ympärillään olevia ihmisiä. “Koko yön yritän ymmärtää, miten Siham päätyi ratkaisuunsa. Missä vaihessa hän oli alkanut vieraantua minusta? Miten en ollut huomannut mitään? Hän oli varmaan yrittänyt viestittää jotain, sanoa jotakin mitä en ollut käsittänyt siinä hetkessä. Missä minun ajatukseni olivat olleet?” Räjähdyksen jälkeinen maailma on rikkinäinen, väkivaltainen ja hankalasti ymmärrettävä. Lukija seuraa Aminin epätoivoa, masennusta ja päättäväisyyttä, tämän säntäillessä ympäri maata selvittäessä vaimon motiiveja ja toista elämää, josta hän on ollut täysin tietämätön. Meidän lukupiirissämme vain kourallinen luki teoksen loppuun. Isompi osa oli joko jättänyt teoksen aloittamatta tai lukemisen kesken. Me muutamat, jotka olimme teoksen lukeneet, olimme ihailleet taitavasti kirjoitettua romaania, mutta myös kokeneet sen raskaaksi ja toisinaan turhauttavaksi. “Sen, joka kääntää takkinsa ja luo muka nahkansa ja saa uuden ja hienon? Sitä totuuttako sinä etsit vai sitäkö pakenet? Millä planeetalla sinä oikein elät? Tässä maailmassa ihmiset repivät toisiaan hajalle joka armias päivä. Iltaisin kierretään keräämässä kaatuneet ja aamuisin haudataan heidät.” Attentaatti on lyhyt ja nopeatempoinen. Kirjoitus on taitavaa ja helppolukuista ja tarina soljuu eteenpäin etenkin alussa. Aminin surua kuvataan aidosti ja yhteiskunnan reaktio ja tilanne tuntuu pelottavan uskottavalta. Se nimittäin seuraa lähes kirjaimellisesti myös tämän päivän uutisissa raportoituja tapahtumia. Aminin selkärangattomaan ja silmät kiinni kulkevaan hahmoon oli hankala samaistua, vaikka hahmon periaatteet ovat tuttuja meille kaikille. Omalle perheelleen, taustalleen ja perinnölleen selkänsä kääntänyt sopeutuja ei ole tyypillinen vain Israelissa vaan rauhan aikana myös meidän yhteiskunnassamme, jossa välillä sopeutuminen ja assimiloituminen ovat välttämättömänä nähtyjä selviytymiskeinoja. Teos on suoraviivainen ja sillä on selkeä missio avata lukijan silmät. Tarina on traaginen ja tunteita herättävä tarkoituksella ja siihen tarttuessa kannattaakin tietää ainakin suunnilleen mihin ryhtyy. Attentaatti, Yasmina Khadra, WSOY, 2008 Suomentanut Lotta Toivanen Ranskankielinen alkuperäisteos, L’attentat, 2005

Lopussa molemmat kuolevat sijoittuu Yhdysvaltoihin, New Yorkiin. Kirjan maailmassa ihmiset saavat soiton Kuolinhetki-palvelulta, jos he tulevat kuolemaan vuorokauden aikana. Näin ihmiset voivat valmistautua tulevaan. “Kuolinhetki soittaa ja antaa mulle elämän vakavimman varoituksen: mä tulen kuolemaan tänään. Tai ei – käytin väärää sanaa, sillä “varoitus koskee jotakin, minkä voi vielä välttää.” Mateo on 18-vuotias nuori, joka saa soiton Kuolinhetkeltä vähän keskiyön jälkeen. Mateo on paljon omissa oloissaan, eikä hänellä juurikaan ole ystäviä. Lisäksi hänen isänsä on jo pitkään maannut tiedottomassa tilassa sairaalan osastolla. Hänen parhaalle ystävälleen, Lidialle, Mateo taas ei tiedä kuinka kertoisi että tulee kuolemaan. Mateo päättää etsiä itselleen seuraa Viimeystävä-sovelluksen avulla, jotta voisi viettää viimeiset hetket elämästään jonkun seurassa. Sovelluksen kautta Mateo tapaa 17-vuotiaan Rufuksen. Rufus on sosiaalinen ja hänellä on suuri kaveriporukka ympärillään. Heillä on kuitenkin ollut hetki sitten tappelua kaveriporukassa, joten Rufuskaan ei tiedä kenen puoleen kääntyisi viimeisten hetkien aikana ja päätyy etsimään seuraa sovelluksesta. “Uskomatonta, että en koskaan enää palaa mun makkariin. Avaan lukon, käännän kahvaa ja työnnän oven auki. Ja päätä pudistellen kiskaisen sen uudestaan kiinni. En tosiaankaan lähde ulos kuolemaan liian nuorena.” Teoksessa hypitään Mateon ja Rufuksen kuvauksien välillä, ja paikoin kertojana toimivat myös heidän ystävänsä. Mateo ja Rufus viettävät koko päivän yhdessä. Mateon ollessa varovainen ja vältellessä metroja sekä hissejä peläten liian nopeaa kuolemaa Rufus taas vetää ystävykset seikkailulle ja rohkaisee Mateota olemaan peloton. Kuolema ja siitä keskustelu ovat myös paljon läsnä. Nuoret jakavat heidän omista ihmissuhteistaan ja ympäröivästä maailmasta ajatuksia toisilleen. Rufuksen vanhemmat ovat kuolleet hänen ollessa vasta lapsi ja Mateota taas mietityttää oma sairastava isä. Mateon ja Rufuksen ystävyys syvenee päivän edetessä ja viimeisestä päivästä tulee kummallekin unohtumaton. Poikien välille alkaa myös pikkuhiljaa kehittyä ihastuksen tunteita. Rufuksen draama seuraa kuitenkin perässä ja sotkee ystävysten yhteistä aikaa. “Mä hymyilen. ‘Tiedätkö mitä, Mateo?’ Mä lausun sen nimeä tosi usein, vaikka on ihan selvää, että mä puhun just sille. Sen nimi on vaan niin siisti – Mateo.” Tämä teos on pidemmän aikaan ollut lukulistallani ystävän vinkistä ja viime aikoina kirja on ollut paljon esillä myös sosiaalisessa mediassa. Otin kirjan kuunteluun, mutta alku tuntui takkuilevan ja etenevän vähän turhankin hitaasti. Myös aikakäsitys on häilyvä, kun kaverukset kiiruhtavat kaupungin päästä päähän ihan muutamassa hetkessä. Loppua kohden teos alkoi tuntua kokonaisemmalta ja lukukokemus oli mieluisa. Ajatus Kuolinhetki-applikaation takana on myös kiehtova ja kuolemaan liittyviä keskusteluja oli kiinnostava seurata. Teokselle on myös jatkoa esiosan muodossa, joka julkaistaan suomennettuna nyt maaliskuussa nimellä Ensimmäinen viimeinen päivä. Kirja kertoo miten Kuolinhetki-palvelu sai alkunsa kahden uuden hahmon kautta. Lopussa molemmat kuolevat, Adam Silvera, WSOY, 2023 Suomentanut Outi Järvinen Englanninkielinen alkuteos: They Both Die at the End, 2017

Islandborn on ihanan värikäs lastenkirja, jota ei valitettavasti ole suomennettu, mutta se löytyy ainakin espanjaksi ja englanniksi. Kirja kertoo Lolasta, joka saa koulussa tehtäväkseen piirtää kuva omasta kotimaastaan. Lola on kotoisin Dominikaanisesta tasavallasta, mutta ei muista saaresta mitään, koska muutti sieltä pois jo parivuotiaana. Muut lapset alkavat heti miettiä innostuneina, mitä haluavat piirtää, mutta tehtävä saa Lolan huolestumaan. Hän ei tiedä mitä piirtäisi. Onneksi Lolan ympärillä on paljon ihmisiä jotka muistavat saaren. Lola kiertää naapurustoaan ja piirtää sitä mukaan muistiinpanoja tarinoista, joita muut kertovat. Mielikuvitus, totuus ja taikuus yhdistyvät tarinoissa ja Lolan piirustuksissa. “I should talk to everyone who does remember. I should draw from their memories.” Kirjan edetessä on hauska seurata Lolan tulkintoja tarinoista. Esimerkiksi serkun kuvaamat suuret peiton kokoiset lepakot muuttuvat Lolan piirtäminä “peittolepakoiksi” ja ihmiset tanssivat unissaan. Yhteisön kertomat tarinat ovat kiinnostavia, ihania ja jännittäviäkin. Piirustuksista tulee hauskoja ja suloisia ja ne kuvaavat mielikuvituksellisesti paikkaa, josta monilla on rakkaita muistoja. Teoksen kuvituksissa on käytetty paljon värejä ja niillä on saatu ihanasti elävöitettyä tarinaa. “Just because you don’t remember a place doesn’t mean it’s not in you.” Meistä oli ihana lukea tarinoita ja seurata kuvia, joiden avulla Lola luo yhteyttä omiin juuriinsa. Vaikka olemme molemmat syntyneet Suomessa, samaistuimme Lolan tarinaan. Toinen kotimaa on etenkin lapsena tuntunut maagiselta paikalta ja mielikuvana tilkkutäkiltä, jota on parsinut kasaan erilaisista pienistä tarinoista, kuvauksista ja omista kokemuksista. Yhdysvalloissa diasporat ja yhteisöt ovat kuitenkin aivan erilaisia, verrattuna ainakin meidän kokemukseen Suomessa ja lukiessa kadehdimme sitä, kuinka kulttuurit saadaan pidettyä ihan eri tavalla elossa ja läsnä arjessa. Yhteisö on tuonut mukanaan saaren tapoja, muun muassa musiikin ja ruoan, jotka Lola tunnistaa omasta naapurustostaan. “Lola spent the rest of the night drawing the Island. She started out with one page, but she needed more room, so she added another page and then another and soon she had a book!” Teoksessa käydään läpi vaikeampiakin asioita saarelta ja lapsentasoisesti syitä sille, miksi Lolan perhe ja moni muu on lopulta muuttanut Yhdysvaltoihin. Myös vaikeita tunteita käsitellään. Lolan mummi auttaa Lolaa harmituksessa, joka johtuu siitä, ettei hän muista kotisaartaan. Mummi muistuttaa, että vaikka ei muistaisi kotimaataan, on se silti osa Lolaa ihan yhtä paljon kuin muitakin saarelaisia. Kunpa tämä ihana lastenkirja jossain vaiheessa suomennettaisiin! Islandborn, Junot Díaz, 2023 Kuvitus Leo Espinosa