HAKU

Luca luo maailmoja kertoo Lucasta, joka tarkkailee alati ympäristöään ja pohtii miten muut ihmiset mahtavat elää omaa elämäänsä. Luca hyppää metroon siskonsa kanssa ja matkaa kaupungin halki joka kuukautiselle matkalle äitinsä luokse. Lucalla on piirustuslehtiö mukanaan. Hän kuvittelee, ja samalla piirtää, minne muut metron matkustajat saattaisivat olla matkalla ja minkälaista elämää he mahdollisesti elävät. “Mitä toiset mahtavat kuvitella nähdessään hänen kasvonsa?” Luca kuvittelee valkoisen pojan prinssinä ja arvaa, että metroon hypänneiden katutanssijoiden joukkoa seurataan varmaankin kaupan hyllyjen välissä työntekijöiden toimesta. Lopputapahtumien valossa Luca alkaa kuitenkin kyseenalaistamaan kuvitelmiaan. Hän ymmärtää, ettei voi vain ulkoisten piirteiden perusteella tietää, millaista toisen elämä on. Luca miettii, kuinka hän olisi voinut piirtää matkustajien elämät ihan eri tavalla ja piirtää vihkoonsa vaihtoehtoiset tilanteet. “Lucan mieleen juolahtaa ajatus: ehkä toista ei voikaan tuntea pelkän ulkomuodon perusteella.” Kun Luca pääsee lopulta perille tapaamaan äitiään vankilaan, jälleennäkeminen on ihana. Vankilassakin Luca näkee paljon erilaisia ihmisiä eri taustoista. Kirjan avulla voi keskustella lapsen kanssa siitä, ettei ihmisen olemus, vaatteet tai muut ulkoiset tekijät kerro sitä, millainen toinen ihminen on tai mitä hän tekee. Teoksen kuvitus on selkeää ja hauskan näköistä. Lucan piirustukset sivuilla ovat mukava lisä. Luca luo maailmoja löytyy myös englanniksi ja espanjaksi. “Sisko juoksee halaamaan äitiä ja vetää Lucankin mukaan. Tässä tuttujen käsivarsien syleilyssä Lucalla on kaikkein paras olla.” Luca luo maailmoja, Matt de la Peña, Kumma-kustannus, 2023 Suomentanut Raija Rintamäki Englanninkielinen alkuteos: Milo Imagines the World, 2021 Kuvitus Christian Robinson

Lukeminen on aina ollut iso osa elämääni lapsuudesta asti. Lapsena löysin kirjoista samastumisen kohteita esimerkiksi isosiskon roolista, jalkapallon peluusta tai taiteilijuudesta. Ruskeita hahmoja tai lattarihahmoja ei kuitenkaan ollut. Nyt POC-lukupiirin myötä on tullut vastaan paljon teoksia joissa olen nähnyt itseni näköisiä hahmoja ja löytänyt kosketusta toiseen kulttuuritaustaani. Etenkin lasten ja nuorten kirjoihin on ollut ihana uppoutua ja lukiessa kuvitella omaa lapsuutta ja miettiä, mitä nämä kirjat olisivat merkinneet minulle silloin. B. B. Alstonin Amari-sarjassa päähenkilö Amarin paras ystävä Elsie oli minulle ensimmäinen POC-lukupiirin kautta luetuista kirjoista, jossa näin täysin itseni kirjan sivuilla. Aiden Thomasin Hautausmaan pojissa minua taas ilahdutti kuolleiden päivän teeman tuominen osaksi kirjaa ja fantasiamaailmaa. “Ne olivat suorastaan räjähtäneet kukkaan Día de Muertosia edeltävien kuukaisen aikana. Pudonneet terälehdet täplittivät maata konfettien lailla.” – Hautausmaan pojat, Aiden Thomas Kirjat ovat myös olleet iso osa minun ja lapseni arkea ihan hänen syntymästään saakka. Meksikossa asuessamme pidin huolen siitä, että luin hänelle suomeksi kirjoja ja Suomessa ollessa taas toisin päin. Pidin tärkeänä, että lapselleni luetaan hänen omalla äidinkielellään teoksia ja että hän voi vanhempana myös jatkaa tätä itse. Haluan lapseni lukevan tarinoita molemmista kotimaistaan. Näin uskon pystyväni vahvistamaan lapsen kumpaakin kulttuuritaustaa representaation kautta. Kiinnitin kuitenkin aluksi eniten huomiota kieleen kirjoja lukiessa hahmojen ulkoisten ominaisuuksien sijaan. Students of Colour opiskelijajärjestön ja POC-lukupiirin kautta käytyjen keskustelujen myötä olen miettinyt vahvemmin, mikä muu kirjan hahmoihin samaistumisen kanssa olisi tärkeää ja huomioitavaa. On tärkeä päästä lukemaan omalla äidinkielellään kirjallisuutta, mutta myös kirjojen hahmoihin ja siihen, mitä ne tekevät on kiinnitettävä huomiota. Haluamme nähdä myös itsemme näköisiä hahmoja ilman rasismin, maahanmuuton tai muun syrjinnän tuomaa painolastia erilaisina toimijoina kirjallisuudessa. “Kun olemme huomanneet, että ihmisillä voi olla erivärinen iho voimme alkaa puhua siitä. Ihonväristä puhuminen saattaa tuntua joistakin kiusalliselta, mutta meidän ei tarvitse olla sitä mieltä.”  – Mun väri sun väri,  Laura Henry-Allain Ensimmäinen henkilökohtainen kokemus jossa minulle konkretisoitui miten representaation kautta voimme vahvistaa lasten minäkuvaa oli, kun lapseni aloitti päiväkodin Suomessa. Lapsellani on aina ollut paksu ja pitkä tummanruskea tukka, mutta pian päiväkodissa hän alkoi kaipaamaan itselleen vaaleaa tukkaa. Monella hänen ystävistään sekä hahmolla niin kirjoissa kuin telkkarissakin oli vaaleat hiukset. Keskustelujen kautta pystyin kuitenkin vahvistamaan lapsen näkemystä oman tukan kauneudesta ja pian tämän jälkeen löytyi myös kirjoja, joiden kautta pystyimme vähentämään lapseni epävarmuutta. Lola Odusogan lastenkirja, Lolan suuri salaisuus, on valloittava tarina, jossa Lolan pitkä ja ruskea tukka osaa puhua, se sisältää taikuutta ja sillä on oma tahto. Olemme lukeneet teosta nyt lapseni kanssa useaan otteeseen ja hän on ihastunut Lolan hahmoon ja hänen tukkaansa, ja sitä kautta myös omaansa. “Lolan hyräillessä Tukka sukeltaa pinnan alle ja innostuu polskimaan kuin pieni delfiini. ‘Nyt kieputaan ja kiharrutaan!’ se huudahtaa.” – Lolan suuri salaisuus, Lola Odusoga Olemme puhuneet identiteetistä Laura Henry-Allainin Mun väri, sun värin; rodusta, antirasismista ja itsetunnosta ja Jani Toivolan Poika ja hame kirjan kautta. Poika ja hame kirjasta tutun Roni-hahmon avulla olemme molemmat ymmärtäneet, että on tärkeää olla juuri sellainen kuin on ja olla ylpeä siitä. Teos edelleen herättää lapseni kanssa paljon keskusteluja monen lukukerran jälkeenkin. Sun väri, mun väri -kirja on ollut oivallinen apuväline antirasismista, eriarvoisuudesta ja identiteetistä keskusteluun. Palaamme aina aika ajoin kirjaan, johon on helppo hypätä mukaan vaikka keskeltäkin. “Ole ylpeä siitä, mikä tekee sinusta erilaisen. Se auttaa muita kertomaan erilaisuudestaan ja myös olemaan ylpeitä erilaisuudestaan.” – Mun väri sun väri,  Laura Henry-Allain Haluankin POC-lukupiirin myötä etsiä mahdollisimman paljon hyviä ja kiinnostavia kirjoja suomenkielellä erityisesti mustille ja ruskeille lapsille sekä nuorille. Meidän lisäksi Suomessa samojen teemojen äärellä työskentelee muun muassa Kulttuurikeskus Ninhon järjestämä Kolibri Festivaali, joka järjestää kirjallisuustapahtumia lapsille espanjaksi, portugaliksi, englanniksi ja suomeksi sekä Suomen-Afrikka seura ryn kirjallisuusprojekti, Fala, joka etsii kirjallisuutta englanninkielellä Afrikkalaista kirjallisuutta.

Ihana lasten sarjakuvasarja saa jatkoa! Vaikka Kuonokamut-sarjan osia ei olekaan ihan pakko lukea järjestyksessä, käy tutustumassa sarjan aikaisempiin osiin, jos ne eivät ole sinulle vielä tuttuja: Kuonokamut – Tytöt kuin tuulispäät & Kuonokamut – Uusia tuulia. “Parasta on, että pääsen mukaan Vuhhiin melkein joka viikko!” Joulu on täällä ja se muuttaa kahden koiranulkoiluttajan elämät. Priyan perhe saa yllättäen häädön kodistaan ja Gabby saa lahjaksi pitkään toivomansa puhelimen. Gabby innostuu lahjasta ja pian myös viraaleiksi menevistä koiravideoistaan. Priyan perheen häätö taas varjostaa koko porukan joulua ja uhkaa Priyan paikkaa VUHH:issa, tyttöjen koiranulkoilutusyrityksessä. “Muutos pelottaa. Ja sen vastustaminen on luonnollista. Sitä haluaa pitää kiinni rakastamistaan asioista.” Edellisten osien tapaan tässäkin koirat ovat menossa mukana, mutta fokus on ystävysten välisissä haasteissa, iloissa ja salaisuuksissa. Priya yrittää kaikkensa pitääkseen elämänsä ennallaan, vaikka joutuukin muuttamaan kauemmas. Muutos tuntuu hankalalta, mutta hän ei oikein osaa pyytää kenenkään apua. Gabby taas pitää kovaakin ääntä somen tärkeydestä ja muut yrittävät sopeutua hänen muuttuneisiin prioriteetteihinsa. Sarjakuvassa käsitellään somen vetovoimaa ja sitä, miten se voi helposti viedä kaiken huomion niin, että ulkomaailma lähes unohtuu ympäriltä. Térin mielestä sitä käsiteltiin sarjakuvassa hyvin. Araceliksen mielestä some oli tuotu tarinaan vähän turhan yksinkertaistetusti. Kyse on kuitenkin vain yhdestä sivujuonesta, joten ehkä syvällisempää käsittelyä oli turha toivoa. “Mikä teitä oikein vaivaa? Saan vihdoin puhelimen ja teen hittipostauksen, mutta te ette piittaa siitä yhtään.” Koirien kanssa käy kaikenlaisia kommelluksia, jotka näkyvät kuvituksessa hauskasti. Muutenkin kuvat ovat taas ihanan värikkäitä ja hahmot ilmeikkäitä. Ongelmat ja tunteet ovat samaistuttavia ja aitoja, ja tahti tarinassa on vauhdikas. Tässäkin osassa porukan vanhemmat ovat osana tarinaa, mikä on meidän mielestämme hienoa ja uskottavaa lasten elämässä. Etenkin osa vanhemmista on omalta osaltaan tukena tarpeen sattuessa jopa koko kaveriporukalle. Kuonokamut – Takkuinen talvi, Michele Assarasakorn & Nathan Fairbairn, Otava, 2024 Suomentanut Jouko Ruokosenmäki Englanninkielinen alkuteos: PAWS, Priya Puts Herself First, 2023 Kuvitus Michele Assarasakorn

Vuonna 2100 ihmiskunta on muuttanut merenpohjaan suojaavan kalvon alle. Hupenevan otsonikerroksen läpi pääsee niin paljon auringon polttavaa säteilyä, ettei maanpinnalla pysty enää asumaan. “Valtameri oli täydellinen suojakalvo. Se oli paksu ja vahva kerros, joka suojasi ihmisiä, eläimiä ja kasveja vaaralliselta ultraviolettisäteilyltä.” Kirjan alussa kuvataan tulevaisuuden maailmaa. 50 vuotta sitten ihmiskunta muutti meren alle ja valtiot organisoituivat uudelleen. Maan pinnalle jäivät vain saastuttavat tehtaat ja sinne tehdään lähinnä turistimatkoja suurten nähtävyyksien, kuten pyramidien, luokse. Uudenlaisen elämän myötä myös ihmisten prioriteetit muuttuivat ja ihonhoidosta ja nuorekkuudesta tuli entistä tärkeämpi osa ihmisten arkea. Vaikka meren alle pääsevä auringon UV-säteily on vähäisempää, sen aiheuttamat rypyt halutaan edelleen hälventää. Tulevaisuuden maailmaa tarkastellaan pian 30-vuotiaan Momon kautta. Momo on menestyvä ihonhoitospesialisti, joka on viisi vuotta sitten perustanut oman yrityksensä. Hänen asiakkainaan käy arvostettuja ja tunnettujakin ihmisiä, ja Momo on kehittänyt omaa salaista tekniikkaansa käytettäväksi hoidoissa. Kun Momo saa menestyneeltä, mutta etääntyneeltä äidiltään sähköpostia, palauttaa se hänet lapsuuden ja hankalan äitisuhteen äärelle. “Momon nimi tarkoitti kiinaksi asiayhteydestä riippuen joko hiljaista tai tuntematonta. Hän oli nimensä veroinen vain puoliksi, sillä hän oli kaikkea muuta kuin tuntematon.” Kirjassa käsitellään Momon suhdetta hänen äitiinsä ja muihin ihmisiin, kuten erikoisiin tuttaviin, opiskelukavereihin ja asiakkaisiin. Teoksen takaumat sijoittuvat Momon syntymävuodesta aina nykyhetkeen asti, kun hän muistelee omaa lapsuuttaan, vaikeaa leikkausta hänen ollessaan 7-vuotias ja äidin poissaolevuutta. Momo irtaantui äidistään nuorena, kun ei kokenut saavansa äidiltä tarpeeksi rakkautta ja ymmärrystä. Samalla hän alkoi irtaantua myös muista ihmisistä ja nauttia enemmän yksinolosta. “Sukkula sukelsi alaspäin kohti merenpohjaa ja T:n kaupunkia. Ikkunan takana meri velloi ja kuohusi, poreilevat kuplat menivät murskaksi sukkulan iskiessä niitä vasten.” Kirjassa on joitakin häiritseviä kohtauksia: tirkistelyä ja seksuaalissävytteisiä hetkiä nuoren Momon elämässä. Näissä kuvataan hyvin nuoren uteliaisuutta ja oman kehon muutosten ymmärtämistä. Teoksen alussa toistuva persikkateema oli Araceliksen mielestä outo, varsinkin kun sen avulla kuvailtiin hahmojen ulkonäköpiirteitä. Teoksen loppu oli todella kiinnostava ja se avasi Térille koko teosta ja sitä, miksi tarina on rakennettu ja kirjoitettu tietyllä tavalla. Pitkin tarinaa myös Momon sisäiset pohdinnat elämästä ja ihmissuhteista olivat mielenkiintoista seurattavaa. Kalvot, Chi Ta-Wei, Hertta, 2024 Suomentanut Rauno Sainio Kiinankielinen alkuteos: 膜 (The Membranes), 1996

Nura Farahin Lumimaa ei ole ihan sitä meidän ensisijaista kohdekirjallisuuttamme, sillä se kertoo maahan muuttaneiden ja Suomessa asuvien POC-tyyppien kohtaamasta rasismista ja muista vaikeuksista. Suomalaiset POC-kirjailijat kuitenkin aina kiinnostavat ihan erityisesti ja meillä on Nura Farahista kirjailijana positiivinen kuva aikaisempien teosten pohjalta, joten tartuimme tähän. Kirja tosiaan on luvatun mukaisesti pätkiä maahan muuttaneiden tyyppien kohtaamista vaikeuksista Suomessa ja maailmalla. Novelleissa on erilaisia päähenkilöitä eri elämäntilanteissa. Osa on lukiossa, osa perheellisiä. Joku yrittää yhdessä tarinassa baariin ystäviensä kanssa, toinen osallistuu vanhojen tansseihin ilman perheensä lupaa. Osa teoksen kuvaamista hetkistä on todella arkisia ja samaistuttavia, osa etäisempiä, ainakin meidän elämiin verraten. "Vihainen rouva pysähtyi katsomaan heitä paheksuen. `Taas nuoriso riehuu täällä`, hän tiuskaisi, kun he pyyhälsivät ohi. Rouvan sanat lämmittivät Abdirahmania, saivat hänet itsevarmaksi. Rouva sanoi nuoriso eikä taas yksi somali riehumassa.” Vaikka hahmoja löytyikin ns. laidasta laitaan, oli kaikilla sama selviytymiskeino rasismin kohtaamiseen: alistuminen, itsensä kutistaminen ja kaiken sietäminen hiljaa. Esimerkiksi omassa kaveriporukassakin moni sietää todella rasistisia kommentteja ja joidenkin tarinoiden hahmot ihastuu valkoisiin tyyppeihin, jotka eivät edes kohtele heitä kovinkaan hyvin. Tämä alkoi tympiä nopeasti. Lähes kaikissa novelleissa tuntui ainoana pointtina olevan päähenkilön kohtaama rasismi ja vaikeudet, emmekä me onnistuneet löytämään monista novelleista muita teemoja tai ilonpilkahduksia. Loppupäässä kokoelmaa teemoiksi nousevat kuitenkin myös uskonto, seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö. Teoksen kieli on sujuvaa, novellit lyhyitä ja asetelmat kiinnostavia, ja me luimmekin helposti useammankin tarinan putkeen. Aiheet ovat tietysti raskaita ja jossain vaiheessa aloimmekin kaipaamaan jotakin muuta rasismikärsimyksen rinnalle. Uskomme, että kokoelma voi toimia joillekin hyvänä vertaistukena. Onhan teoksessa kuvattu monille hyvin todellisia kokemuksia Suomessa. Kuitenkin kun kyse oli niin monista eri päähenkilöistä, olisimme kaivanneet myös erilaisia selviytymiskeinoja ja suhtautumistapoja alistumisen ja sietämisen joukkoon. Ehkä joku olisikin alistumisen sijaan voinut suuttua kokemastaan rasismista näkyvästi. Mitä siitä olisi seurannut? Aracelis on aikaisemmin lukenut Nura Farahin Aurinkotyttö romaanin, ja se teki häneen silloin vaikutuksen. Jäämmekin seuraamaan mielenkiinnolla, mitä kirjailijalta tulee seuraavaksi. Sillä vaikka tässä teoksessa oli meidän makuun turhan paljon kärsimystä, on Nura Farahin tapa rakentaa tarinoita ilmavan koskettava. Lumimaa, Nura Farah, Otava, 2022

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -teoksesta on tehty myös elokuva, joka on julkaistu vuonna 2010. Olen nähnyt kyseisen leffan joskus sen julkaisun aikoihin ja nyt olikin kiinnostava tarttua yhden ystäväni suosituksesta samaan tarinaan kirjana. Vaikka muistin suurin piirtein mistä tarina kertoo, oli sen kuunteleminen nyt äänikirjana kiinnostava lukukokemus. Teoksen kertojana toimii Kathy, joka muistelee elämäänsä taaksepäin lapsuudesta aikuisuuteen. Kathy, Ruth ja Tommy, ovat kirjan keskeisimmät henkilöhahmot ja heidän kolmen keskistä suhdetta käsitellään ja analysoidaan teoksessa paljon. Kathy ja muut viettävät lapsuutensa jonkinlaisessa sisäoppilaitoksessa. Koulussa läsnä on erilaisia kasvattajia ja muita aikuisia, esimerkiksi madame, jonka rooli lasten elämässä on pitkään epäselvä niin lapsille kuin lukijallekin. Maailmaan sisäoppilaitoksen ulkopuolella lapsilla ei ole mitään yhteyttä ja kaikki tietävät, että heissä on jotakin erikoista verrattuna muihin ihmisiin ulkomaailmassa. Edes kasvattajat tai muut aikuiset eivät ole heidän kaltaisiaan. Vaikka teoksessa on paljon muitakin teemoja, keskittyy se pitkälti hiljalleen paljastuvaan mysteeriin sisäoppilaitoksessa kasvavien lapsien kohtalosta. Vaikka ihan viimeiset asiat selviävät vasta aivan kirjan lopussa, paljastuksia ja oivalluksia tulee sopivaan tahtiin läpi kirjan ja mielenkiinto pysyy. Päähenkilö oli teoksessa jotenkin paljon samaistuttavampi kuin mitä muistin leffasta. Kathy on päähenkilönä miellyttävä ja kerronta hänen näkökulmastaan on jollakin tavalla aika neutraalia. Hän on ilahduttavan omanarvontuntoinen, tyytyväinen ja sosiaalisesti tarkkaavainen. Hänen mielensä mukana tarinassa onkin paljon ihmissuhteiden analysointia ja ihmisten tarkkailua. Tarina etenee tavallaan kronologisesti Kathyn lapsuudesta aikuisuuteen, mutta väleissä lukija saa huomioita ja "paljastuksia" myös kertojan nykyhetkestä. Näkökulma on selvästi Kathyn aikuisuudessa, josta käsin hän tarkastelee menneisyyttään. Silti teokseen on tuotu lapsen näkökulmaa uskottavasti ja aidosti ja tämä muistuttikin hieman saman kirjailijan Klara ja Aurinko teoksen kerrontaa. Teos on luokiteltu ainakin dystopiaksi ja trilleriksi, mutta vaikka karmivampiakin asioita paljastuu, on kerronnan päävire rauhallinen ja mielestäni jopa lempeä. Ystäväni suositteli tätä minulle, koska pidin Klara ja aurinko teoksesta, ja voinkin nyt sanoa muillekin samaa! Ole luonani aina, Kazuo Ishiguro, Tammi, 2005 Suomentanut Helene Bützow Englanninkielinen alkuteos: Never let me go, 2005

Bernardine Evariston kirjat ovat saaneet paljon huomiota maailmalla, joten päätin tarttua yhteen hänen teoksistaan: Tyttö, nainen, toinen. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, ja halusin päästä lukemaan kirjan useasta päähenkilöstä, joista lähes kaikki ovat mustia naisia. Evaristo on kirjoittanut romaaniinsa kaksitoista päähenkilöä. Päähenkilöt ovat eri ikäisiä naisia ja tulevat eri yhteiskuntaluokista Englannissa niin pääkaupungista kuin pikkukylistäkin. Hahmoista löytyy paljon vaihtelua: ei-binäärinen henkilö mustan yhteisön keskellä, vahva näytelmäkirjailija, joka lyö läpi vasta vanhemmalla iällä ja vasta itsensä löytänyt lesbo. Kaikkien hahmojen elämät kuitenkin risteävät enemmän tai vähemmän romaania lukiessa. Kuuntelin Evariston haastattelun toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuusfestareilla ja siellä hän mainitsi, että alkujaan hän olisi halunnut kirjoittaa romaanin sadalla päähenkilöllä, mutta se osoittautui liian vaikeaksi. Itselleni kirjasta tuli ennemmin mieleen novellikokoelma ja ehkä siihen malliin kirjaa lopulta luinkin. Kirja on jaettu lukuihin ja jokaisen luvun otsikkona toimii sen henkilön nimi, johon luvussa keskitytään. Loppua kohden tarinat kurotaan kuitenkin todella taidokkaasti yhteen ja selailin sivuja taaksepäin etsien vastauksia hahmoista. Lopussa tulikin fiilis, että haluaisin lukea kirjan uudelleen, jotta voisin vielä syventyä enemmän sen kaikkiin hahmoihin. Tykkäsin monen naisen tarinasta ja heidän hetkellisistä tarmonpuuskistaan, joissa tuntui ettei mikään ole näiden naisten esteenä. “sinä yönä hän näki unta että palkkasi kokonaisen naissiivoojien armeijan, joka lähtisi maailmalle siivoamaan kaikki ympäristölle tehdyt tuhot” Kirjasta huomasi, että Evaristo on myös todella taitava kirjoittaja ja se tosiasia, ettei kirjassa ollut lainkaan pisteitä toimi ainakin itselleni todella hyvin. Tajusin tämän tosiaan vasta sivulla 30, että hetkonen, eihän tässä kirjassa ole yhtään pisteitä. Lukeminen tuntui ajatuksenjuoksulta, runolliseltakin ja tykkäsin itse tyylistä todella paljon. Myös Evariston tapa kytkeä yhteen kahdentoista ihmisen elämät oli hienosti toteutettu ja etenkin viimeisten kappaleiden kohdalla oli vaikea laskea kirjaa käsistä! “tuntuu kuin matkustaisi maailman ääriin samalla kun palaa alkujuurilleen Hän on menossa sinne, mistä alkoi, äitinsä kohtuun.” Kirjassa oli kuitenkin paljon negatiivisia tapahtumia ja omaan elämäänsä kyllästyneitä hahmoja, mikä tuntui välillä todella raskaalta, ja harkitsinkin muutamaan otteeseen kirjan keskeyttämistä. Tuntui, että lähes jokaisella hahmolla tuotiin enemmän esiin hänen kärsimystään, kuin positiivisia puolia, ja olisin itse ainakin kaivannut positiivisia tapahtumia enemmän. Myös useampi raiskaus- ja seksuaalinen hyväksikäyttö -kohtaus löytyy tästä kirjasta ja sen tuominen useasti esiin tuntui raskaalta. Toisaalta se on valitettava asia, jota tapahtuu jatkuvasti meidän maailmassamme. Sen olisi kuitenkin hyvin voinut tuoda eri tavalla esille kirjassa. Kirjassa käsiteltiin myös paljonkin rasismia ja ainakin yksi kohtaus mustan naisen seksualisoinnista tuotiin mielestäni tylsästi esille. Mahdollisesti kirjailija itse haluaa keskustella näistä asioista ja nostaa aiheita esille, mutta jos nämä mainitsemani aiheet tuntuvat yhtään raskailta, en ehkä ihan ensimmäiseksi suosittele tarttumaan tähän teokseen. “no niin, Carole, nyt deletoit kaikki negatiiviset ajatuksen, päästät irti menneestä ja katsot tulevaan positiivisesti ja kevyesti kuin lapsi, jota ei rasita emotionaalinen painolasti” Tyttö, nainen, toinen, Bernardine Evaristo, WSOY, 2022 Suomentanut Kaijamari Sivill Englanninkielinen alkuteos: Girl, Women, Other

Fiona ‘Elōnen esikoisromaani Tulit luokseni kutsumatta liikkuu ajassa ensirakkauden lumoista nuoren äidin todellisuuteen. 24-vuotiaan Onan todellisuus muuttuu kertaheitolla ja sitä seurataan kirjassa epälineaarisella kerronnalla. Ona elää huoletonta elämää, riekkuu ulkona ystäviensä kanssa ja juoruaa töissä takahuoneessa. Hän tapaa ensirakkautensa ja hullaantuu tähän täysin. Ona on valmis tekemään miehen vuoksi kaikkensa. Hänen mielessään rakkaus menee kaiken edelle, myös hänen itsensä. “Me lupasimme toisillemme joskus, ettei mikään tulisi väliimme. Vaikka maailma loppuisi ja syntyisimme uudelleen eri olomuodoissa, me etsisimme toisemme ja olisimme yhdessä.” Nykyajassa Ona on nuori äiti, jonka lapsi saa raivareita metrossa ja valuttaa räkää äidin paidalle. Kirjan nykyhetkessä keskitytään vain yhteen päivään, jolloin Ona saa viestin, joka laittaa hänet muistelemaan menneisyyttään ennen raskautta. Vuosia taaksepäin sijoittuvissa kappaleissa kuvataan Onan elämää miehen kanssa, joka käyttää ja myy kamaa. Sekoilu kuuluu heidän arkeensa. Kirjassa käydään paljon läpi nuoren naisen ja äidin ahdistusta, mutta se on saatu tuotua mukaan kevyellä otteella. Myös väkivaltaa löytyy kirjasta, mutta sillä ei ole mässäilty. “Tunnen kuumotuksen selässsäni, eikä se johdu pelkästään darravainoista. Olen harvinaisen tietoinen siitä, mitä kaikki meitä mulkoilevat ajattelevat.” Kirja on lyhyt, noin 150 sivuinen, mikä on meistä todella kiva yllätys. Välillä järkälemäisiin monen sadan sivun kokonaisuuksiin tarttuminen tuntuu hankalalta. Tähän oli helppo tarttua ja teksti vei mukanaan. Teemallisesti teos pysyi myös selkeänä ja helppona hahmottaa. Vaikka ajassa hypittiin paljon, kerronta ei rönsyillyt tai tuntunut epäselvältä. Onan ja hänen parhaan ystävänsä suhde oli läpi tarinan kantava voima ja sen aitous välittyi myös lukijalle. Oli mukavaa nähdä, miten aito rakkaus tulee muissakin muodoissa, kuin vain parisuhteessa. Kirjassa esiintyvät hahmot tuntuivat muutenkin kiinnostavilta. Lyhyessä kirjassa kuvailtiin ihmisistä palasia, joita lukija sai yhdistellä ja täydentää. “Oven takana on Paras Ystävä käsissään kaksi paperipussia. Noni, mää haluan kuulla kaiken tän päivän fuckfestista, äläkä säästele likaisia yksityiskohtia.” Kuvailu vanhemmuudesta oli kaunista ja aitoa. ‘Elōne kirjoittaa rankkojakin keloja vanhempana olosta, etenkin nuoren äidin asemasta. Vaikka Onan vanhemmuutta leimaa väsymys ja epäonnistumisen tunteet, välittyi päähenkilön aito rakkaus ja välittäminen lastaan kohtaan. Tulit luokseni kutsumatta kertoo rankasti, mutta kauniisti nuoren Onan suuren elämänkäänteen ja kietoo sen mielenkiintoisesti yhteen Helsingin katuihin. “Tie hehkui auringonpaisteessa kaikissa harmaan eri sävyissä, ja kun alitimme punakaiteisen kävelysillan, oranssi metromato vilisti iloisesti ohitsemme. Itäväylä ei ole koskaan näyttänyt niin kauniilta.” Tulit luokseni kutsumatta, Fiona ‘Elōne, Otava, 2022

Alba de Céspedes oli italialais-kuubalainen kirjailija ja journalisti, hän tarkasteli tuotannossaan paljon naisen asemaa ja toimijuutta. Alba de Céspedesin teos Kielletty päiväkirja kertoo 43-vuotiaasta perheenäidistä, Valeriasta. Valeria on naimisissa, hänellä on kaksi jo nuorta aikuista lasta ja tasapaksu keskiluokkainen elämä. Kirjan alussa hän ostaa itselleen mustan vihkon päiväkirjaksi ja alkaa kirjoittaa elämästään ja sen ympäriltä. Valeria kokee kuitenkin paljon huonoa omaatuntoa kirjoittamisesta, koska ei ole tottunut ottamaan työn tai arkiaskareiden lomassa aikaa itselleen. Kirjoittaminen tuntuu hänestä alkuun turhalta ja sopimattomalta etenkin vanhemmalle naiselle. “Toiset kaksi viikkoa olen piilotellut tätä vihkoa onnistumatta enää kirjoittamaan siihen.” Nämä ajatukset tuntuivat itselleni aika kaukaisilta, mutta teos on tosiaan kirjoitettu alunperin jo 1950-luvun alussa, joten naisen asema on ollut myös todella erilainen nykyhetkeen verraten. Muutamaan otteeseen tuntui turhalta toistolta kun Valeria toisti yhtenään ettei saisi kirjoittaa päiväkirjaa ja miten sen nyt piilottaisi perheeltään. Näitä kohtia lukuunottamatta tarina tuntui kulkevan kuitenkin hyvin. Valerian lapset ovat todella erityylisiä. Hänen vanhempi poikansa on todella vanhanaikainen ja hän haluaakin itselleen vaimoksi kotirouvan, joka hoitaa lapsia kotona ja on vastuussa ruuanlaitosta sekä muusta kodista. Valerian tytär taas on menevä nuori nainen, joka haluaa edetä urallaan ja on itsenäinen verraten etenkin veljensä naisystävään tai omaan äitiinsä. “Mirella avasi oven varovasti. Kun hän näki meidät kaikki vielä jalkeilla aamutakeissamme, hän pysähtyi hetkeksi epävarmana ruokasalin kynnykselle ikään kuin olisi halunnut lähteä pakoon.” Kielletty päiväkirja on kirjoitettu päiväkirjamuotoon Valerian sanoin päivä kerrallaan. Oli kiva huomata kuinka maailma muuttuu Valerian ympärillä ja miten hänen omat ajatuksensa muovautuvat muuttuvassa yhteiskunnassa etenkin keskusteluissa hänen tyttärensä kanssa. Valerialla ja hänen miehellään on hyvä suhde, mutta he ovat olleet yhdessä jo nuoruudesta asti, joten he välillä kaipaavat uusien ihmisten läheisyyteen. Juonellisesti tarina on todella tasapaksua, eikä siinä tapahdu isoja muutoksia, mutta mukaan mahtuu myös ihmissuhdedraamaa pieninä ripauksina. “Vaikuttaa siltä kuin suhteemme olisi muuttunut nyt kun emme näe toisiamme enää vain toimiston seinien sisäpuolella.” Itse tykkään teoksista, joissa vauhdikas juoni ei ole ainoa lukemaan innostava elementti. Muutamaan kertaan kuitenkin kirja tuntui junnaavaan ja kesti hetken, että lukeminen tuntui taas sujuvan. Etenkin menneen maailman ihanteet ja niiden purkaminen pikkuhiljaa tuntuivat kiinnostavalta kirjassa. Siihen ainakin itse kiinnitin eniten huomiota tämän teoksen kohdalla. Kielletty päiväkirja, Alba de Céspedes, Otava, 2022 Suomentanut Anna louhivuori Italiankielinen alkuperäisteos: Quaderno proibido, 1952

Mixed - Suomalaista elämää kulttuurien risteymässä on tietokirja mixed-suomalaisuudesta, jonka tarkoituksena on laajentaa kuvaa suomalaisuudesta ja tarjota työkaluja mixed-suomalaisille. Teos alkaa hyvällä ja selkeällä esipuheella, jossa teoksen lähtökohtia ja päämääriä avataan hyvin. Esipuheen jälkeinen osuus koostuu pääosin dialogista ja fiktiivisistä tarinoista. Näiden lisäksi kirjassa on muutamalle sivulle koottu keskeisiä käsitteitä ja niiden lyhyet määritelmät. Lopusta löytyy myös muutama lainaus kokemushaastatteluista, joita kirjaa varten on pidetty. “Toivomme kirjan tarjoavan työkaluja identiteettien muodostamisen tueksi ja vertaistueksi sinulle, mixed-suomalainen.” Dialogimuotoon kirjoitettu teksti tuntui meille aika raskaalta. Vaikka puheenvuoroissa on kiinnostavaa asiaa, sen ympärillä on paljon ylimääräistä – esim. toisten keskustelijoiden kiittelyä ja toistoa – jonka läpi rämpiminen tuntui vähän turhalta. Kirjaa varten on haastateltu paljon mixed-tyyppejä ja asiantuntijoita, ja etenkin lainaukset tutkijoiden haastatteluista olivat kiinnostavia. Myös Self-care-termin historia oli kiinnostavaa uutta tietoa meille. Olisimme mielellämme lukeneet teoksesta vähän tiiviimmän version, johon kiinnostava sisältö on valikoitu tarkemmin. Joillekin keskustelun muotoon kirjoitettu teksti varmasti kuitenkin toimii ja tuntuu lähestyttävämmältä. Teos löytyy myös äänikirjana ja varmasti äänikirjana dialogi toimiikin paremmin. Lisäksi keskustelumuotoon kirjoitetussa tekstissä tulee myös hyvin esille se, että on tosiaan kyse muutaman ihmisen näkemyksistä ja samat asiat voi yhteisön sisälläkin kokea todella eri tavoin. Keskusteluissa meitä kuitenkin häiritsi se, miten kirjan kirjoittajat esiintyvät toisinaan tietämättöminä ja yllättyvät tiedoista, jotka ainakin meille mustina ja ruskeina lukijoina tuntuivat aika itsestäänselviltä. Tuntui ristiriitaiselta, ovatko kirjan kirjailijat asiantuntijoita, jotka myös kouluttavat muita, vai vasta tutustumassa teemoihin, joista puhuvat. “Esimerkiksi minulle kommentoitiin lapsena tosi usein, että ‘onpa sulla kauniit eksoottiset mustat hiukset – ei meillä suomalaisilla vaan ole tuollaisia’. Tällä tehtiin selväksi se, ettei minua nähty suomalaisena, vaikka kommentti tarkoitettiinkin kehuna.” Mixed-termin kanssa meille särähti heti korvaan se, miten mustien ja ruskeiden pitkään itsestään käyttämää termiä yritettiin venyttää ihan uuteen muotoon lisäämällä siihen pääte "suomalainen". Me kuitenkin ymmärrämme kirjassa esiin tuodun pointin siitä, että kun täydellisiä sanoja ei vielä ole, on vain käytettävä sillä hetkellä parhaalta tuntuvia termejä, kunnes taas uudet oikeammat termit löytyvät vanhojen tilalle. Kyllähän mekin käytämme englanninkielistä lainasanaa POC, ihan vain siksi, että sille ei ainakaan vielä ole löytynyt yhtä hyvää suomenkielistä vastinetta. Kuitenkin harva kirjan asia tai kokemus tuntui meidän mielestämme olevan mixed-tyypeille täysin uniikkia, joten ihmettelimme välillä, miksi näkökulmaksi on valittu nimenomaan mixed-identiteetti eikä esimerkiksi rasismi Suomessa. “Itselle tuli kyllä uutena tietona juurikin tuo vihapuheen vaikutus siihen, että me vähemmistöön kuuluvat saatamme alkaa rajata sitä, mihin keskusteluihin osallistumme ja mitä sanoimme.” Teoksessa on muutaman sivun mittaisia fiktiivisiä tarinoita, joissa kuvataan mixed-tyyppien elämää. Osa tarinoista tuntui meidän mielestämme pinnallisilta ja alleviivaavilta ja niiden merkitys tietokirjassa jäi ehkä vähän epäselväksi, etenkin kun tarinoita oli niin paljon ja niissä oli paljon samankaltaisuuksia. Osaan tarinoista oli hankala samaistua juuri niiden alleviivaavuuden ja pinnallisuuden takia ja pohdimmekin lukiessa, että joistakin teemoista, esim. afrohiuksiin liittyvistä tunteista, joku toinen olisi varmasti osannut kirjoittaa osuvammin. “Juuri sen takia lasten kanssa pitäisi puhua rasismista! Ylösen ja Cronstedtin mukaan lasten kanssa aihetta voidaan käsitellä ihonvärin ja reiluuden mukaan.” Kirjan kirjoittajat painottavat, että teos on kirjoitettu meiltä meille, mutta me emme ihan kokeneet kuuluvamme teoksen kohderyhmään. Kirja oli raskasta luettavaa meille, jotka koemme näitä asioita jatkuvasti ja toisaalta olemme myös paljon käsitelleet näitä asioita niin itseksemme kuin niistä lukemallakin. Etenkin fiktiivisiä tarinoita tuntui raskaalta lukea itsekin POC-lukijana. Kaikkien tarinoiden alussa on kuitenkin hyvät sisältövaroitukset, joten niitä olisikin ehkä kannattanut lukea vähän valikoiden. Tässä voi kuitenkin olla hyvä tietopaketti sellaisille, joille nämä aiheet ovat vielä vieraampia ja toivottavasti jotkut voivat saada tästä kaipaamaansa vertaistukea. Tämän kirjan jälkeen tuntuu kuitenkin vielä tärkeältä muistuttaa, että me mixed-suomalaiset emme ole vain meidän rasismikokemukset, eikä meidän elämämme ole pelkkää mikroaggressiota toisen perään. Todellisuudessa me olemme paljon muutakin. Mixed – Suomalaista elämää kulttuurien risteymässä; Alice Jäske, Janina Waenthongkham & Priska Niemi-Sampan Kosmos, 2022

Olin lukenut samalta kirjailijalta Lähikaupan nainen romaanin, joten kuvittelin osaavani suunnilleen odottaa mitä tässä kirjassa on luvassa. Silti kirjan viimeisen sivun luettuani jäin hetkeksi vain hiljaa tuijottamaan takakantta ja ihmettelemään, mitä ihmettä juuri luin. Teos alkaa lapsen näkökulmasta. Natsuki viettää kesät sukulaistensa kanssa isovanhempiensa suuressa talossa vuorilla. Sukulaisia, etenkin sukulaisaikuisia, on niin paljon, että Natsuki ei meinaa muistaa kaikkien nimiä tai edes kasvoja. Vuorilla tärkeää on kuitenkin hänen serkkunsa Yū, johon Natsuki on ihastunut. Yū on paljastanut Natsukille olevansa avaruusolio ja Natsukilla on pehmolelu, joka on myös vieraalta planeetalta. Niinpä näillä rakastavaisilla on juuri sopiva määrä yhteistä. Alku on hellyyttävän lapsen ajatusmaailman seuraamista, mutta jo viimeistään toisessa luvussa sävy muuttuu. Avaruusolentopehmolelun puhe muuttuu hellyttävästä leikistä kammottavaksi ja muutenkin homma alkaa eskaloitua. “Isoisä ja isoäiti asuivat Akishinan korkeilla vuorilla, missä yön kaistaleet eivät kadonneet keskipäivälläkään.” Natsukin elämä on rankkaa. Perhe kohtelee häntä huonosti ja koulun nuori opettaja hyväksikäyttää häntä seksuaalisesti. Natsuki ei kuitenkaan lannistu äidin haukuista ja on muutenkin neuvokas. Lapsuus saakin hänen toimestaan nopeasti vielä yhden synkän käänteen lisää. Lapsuuden jälkeen kirjassa hypätään suoraan Natsukin aikuisuuteen, keskelle hänen keskinkertaista elämäänsä. Aikuisena Natsuki on naimisissa miehen kanssa, jonka kanssa on sovittu kulisseista ja yhteisistä pelisäännöistä kotona. Pariskunta asuu yhdessä miellyttääkseen yhteiskunnan muita jäseniä, mutta viettää todellisuudessa hyvin vähän aikaa keskenään. Sitten heidän rauhallinen elämänsä alkaa järkkyä. “Kävimme haudan viereen jäävään kapeaan tilaan vierekkäin istumaan. Valaisin repun sisustaa lampulla ja otin esiin ullakolta löytämäni ison liinan ja kynttilän sekä kirjastosta lainaamani seksuaalikasvatuksen kirjan.” Sayaka Muratan aikaisempi teos, Lähikaupan nainen, kuvaa lähikaupassa työskentelevän naisen elämää, joka ei sopeudu yhteiskunnan muottiin, vaan hakee turvaa tyydyttävästä konbini-myymälästä ja työstä siellä. Tämä kirja astuu askeleen, tai muutaman, tältä tasolta vielä kohti jotakin synkempää, eikä lukijan kannata erehtyä luulemaan pääsevänsä lukemaan toista samankaltaista tarinaa. Maan asukit teoksessa käsitellään paljon ja graafisesti raskaita aiheita ja läpikäydään tapahtumia, jotka saavat ihmisen uskomaan hänen olevan toiselta planeetalta. “Katsos kun suuni rikkoutui vähän aikaa sitten, enkä siksi maista mitään, suuni ei kuulu enää minulle. Mutta kaikki muut kehonosat kyllä käyvät. Kädet ja jalat ja vatsa on yhä minun. Kosketa niitä.” Kieli on teoksessa Lähikaupan naisen tapaan aivan ihanaa, kuvailu kaunista ja Natsukin ajatusmaailma upeasti rakennettua. Etenkin lapsen ajatuksenjuoksu on tehty taidokkaasti ja sitä oli kiinnostava seurata. Havainnot ympäröivästä maailmasta kiertyvät mielikuvituksen ja traumareaktioiden kanssa sellaiseksi myrskyksi, että en voinut muuta kuin ihailla. Maan asukit, Sayaka Murata, Gummerus 2022 Japaninkielinen alkuperäisteos: Chikyu Seijin, Shinchosa 2018

Murha Bombayssa on Sujata Masseyn toisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Hän on aikaisemmin kirjoittanut Ray Shimura -jännityssarjaa, joka on sijoittunut Japaniin. Tämä uusi jännityssarja keskittyy taas Intiaan, Bombayhin. Etsin kirjoja tarkoituksellisesti jännityshyllystä ja törmäsin tähän teokseen. Minua alkoi kiehtomaan dekkari, jonka pääroolissa on fiksu, itsenäinen ruskea nainen. En ollut aikaisemmin juurikaan lukenut tällaista. “Perveen pohti nuoren miehen sanoja ja tajusi, että joissakin tapauksissa seuraukset olivat niin vakavat, että lain noudattamista ei kannattanut vaatia.” Murha Bombayssa kertoo Perveen Mistry nimisestä nuoresta naisesta. Hän kuuluu varakkaaseen zarathustralaisiaperheeseen Bombayssa 1900-luvun alkupuolella. Perveen opiskelee Bombayssa ensimmäisenä naisena lakia ja hänen tarkoituksena on jatkaa myöhemmin isänsä jalanjäljissä perheen lakitoimistossa. Perveen huomaa kuitenkin, ettei häntä oteta tosissaan yliopistolla miesten keskellä ja turhautuu opiskeluun. Hän tutustuu pian ihastuttavaan mieheen ja he alkavat nopealla aikataululla suunnitella häitä. Miehen perhe on kuitenkin paljon perinteisempi kuin Perveen osasi alkuun kuvitella ja se tuottaa hänelle myöhemmin paljon tuskaa. Näiden tapausten myötä Perveen kiinnostuu entisestään naisten aseman puolustamisesta ja päättääkin keskittää uransa sen ympärille. “Perveen kulautti kahvia väärään kurkkuun. Yskiessään hän mietti kauhuissaan mahdollisuutta, että joutuisi syytteeseen rikoksesta, vaikka oli luullut toimivansa oikein.” Teos sijoittuu vuosille 1917 ja 1920. Kerronta vaihtelee näiden kahden vuoden välillä. Tämä tuntui välillä sekavalta etenkin äänikirjaa lukiessa. Itselleni olisi toiminut varmaankin paremmin fyysisen kirjan lukeminen, jossa selkeästi erotellaan vuodet toisistaan otsikoiden avulla. Henkilöhahmoja oli myös todella paljon ja niiden kaikkien painaminen mieleen tuntui välillä vähän turhankin raskaalta. 1920-luvulla Perveen työskentelee jo isänsä rinnalla Mistry Lakitoimistolla, mutta häntä ei päästetä oikeussaliin, koska hän on nainen. Hän tutkii vuorostaan lakitoimiston tapauksia ja kiinnostuu varakkaan edesmenneen tekstiilitehtailijan Omar Faridin testamentista ja Faridin kolmesta vaimosta, jotka luovuttivat testamentin mukaan saadun omaisuutensa hyväntekeväisyyteen. Perveen huomaa, että tapauksessa on jotain salamyhkäistä ja alkaa tutkimaan tapausta tarkemmin. Samoihin aikoihin tapahtuu murha, joka vauhdittaa tutkimuksia entisestään. “Parveen räpytteli silmiään ja yritti ymmärtää, missä oikein oli. Huone oli pieni, noin kolme ja puoli metriä kertaa kaksi ja puoli metriä, ja siellä oli samanlainen ruosteenpunainen lattia kuin muuallakin talossa.” Itselleni 1917 vuoden tapahtumat tuntuivat vievän enemmän mukanaan ja niitä oli kiinnostava seurata. Tarina veti kyllä muutenkin mukaansa, mutta itselleni siinä oli ehkä turhan monta käännettä ja henkilöhahmoa, mikä tuntuikin aina välillä vähän turhan sekavalta. Teos myös alkoi hitaasti ja tuntui, että vauhdikkaisiin käänteisiin päästii kunnolla vasta viimeisissä kappaleissa. Perveen Mistry oli henkilöhahmona onneksi kiinnostava ja hänen elämäänsä oli mukava seurata. Oli kiva lukea vahvasta naisesta, jolla on selkeä päämäärä ja haave elämälleen. Hänellä on myös perhe ja läheinen ystävä, jotka seisovat hänen tukenaan. Seuraavissa osissa jatketaan Perveenin elämää lakitoimistossa ja selvittetään lisää mysteerejä. Teos oli selkeästi vasta esittelyä ja alkusoittoa tuleville kirjoille. Murha Bombayssa: Perveen Mistry tutkii, Sujata Massey, Gummerus, 2019 Suomentanut Maija Heikinheimo Englanninkielinen alkuteos: The Windows of Malabar Hill, 2018