HAKU

Chimamanda Ngozi Adichien omakohtainen essee Surumerkintöjä on minulle ensimmäinen kosketus hänen tuotantoonsa. Adichien tyyli kirjoittaa vetosi minuun todella paljon, se oli kaunista luettavaa ja uppouduin siihen täysin. “Suru on julma opettaja. Sitä oppii miten raakaa, miten vihantäyteistä ikävöinti voi olla.” Tämä alle 100 sivuinen teos on jäänyt pyörimään mieleeni lukemisen jälkeenkin ja tekisi mieli jo pian lukea se uusiksi. Adichie käsittelee esseessään surua, läheisen kuolemaa ja elämän merkitystä. Hän kirjoittaa ajasta, kun hänen isänsä menehtyi toisella puolella maailmaa sulkuajan aikaan. Minua kiinnostaa paljon keskustelu kuolemasta, syntymästä ja elämästä. Tykkään lukea pohdintoja sen ympäriltä, joten tämä varmasti osalta vaikutti, että kirja tuntui itselleni erityisen merkittävältä. Adichie mielestäni sanoittaa hienosti ja kiinnostavasti kuolemaa ja kuvaa samalla onnen hetkiä, kun hänen isänsä oli vielä läsnä maailmassa. Hän kuvasi tekstissään keskusteluja videopuhelun välityksellä isän viimeisinä elonhetkinä. Omakin isoisäni menehtyi toisella puolen maailman hetkittäin ja harmitus siitä, ettei pääse hautajaisiin on suuri, joten osasin paljonkin samaistua esseeseen. Adichie puhuu myös todella paljon tekstissä Igbokulttuurista ja sen merkityksestä hänen perheessä ja hänelle itselleen. Hän avaa Igbon merkitystä myös heidän yhteisölleen Nigeriassa ja mitä tietyt Igbonkieliset sanat tarkoittavat. “Igbonkielinen ndo lohduttaa ennemmän, se tarkoittaa `olen pahoillani`, mutta siinä on myös metafyysinen puoli, se on sana, joka ulottuu laajemmalle kuin englanninkielinen `olen pahoillani´.” Maailman pysäyttänyt sulkuaika on myös vahvasti läsnä esseessä. Adichie asuu kirjoittaessaan Yhdysvalloissa ja hänen isänsä Nigeriassa. Hautajaisten järjestäminen on vaikeaa maailman sulkeuduttua ja lentoja on lähes mahdotonta saada omaa kotimaahansa. Kuitenkin tietty ilo ja kepeys on läsnä tekstissä. Adichie kirjoittaa paljon auki ihania muistoja isästään ja tämä on juuri se näkökulma, jota tykkään kuoleman läsnäollessa ajatella. Surumerkitönjä onkin kauniisti toteutettu kokonaisuus. Haluaisinkin tarttua pian Adichien muihin kirjoihin ja nähdä, löytyykö sama kaunis sävel niistäkin. “Siinä toinen paljastus: miten vahvasti nauru onkaan osa surua. Nauru on tiukasti punottu meidän perheemme yksityiseen kieleen, ja nyt me nauramme muistellessamme isääni.” Surumerkintöjä, Chimamanda Ngozi Adichie, Otava, 2022 Suomentanut Cristina Sandu Englanninkielinen alkuteos: Notes of Grief

Long Litt Woon kirjoittaa Minun sienipolkuni -kirjassa tutustumisestaan sienestyksen ihmeelliseen maailmaan ja käy samalla läpi miehensä yllättävää kuolemaa sekä sen tuomaa surua. Woon on malesialaissyntyinen sosiaaliantropologi ja asuu parhaillaan Norjassa. Romaani on todella omakohtainen, eikä se sisällä mitään fiktiivistä. Sitä lukiessa tuntui enemmänkin siltä kuin lukisi todella pitkää esseetä. Luimme teoksen suljetun lukupiirimme kanssa ja moni lukupiiriläinen yllättyikin tästä, koska kirjaa valittaessa olimme ajatelleet sen olevan enemmänkin fiktiivinen teos. “Jos joku olisi sanonut minulle, että sienistä tulee pelastusrenkaani, että sienet saavat minut nousemaan jaloilleni ja kirjaimellisesti johdattavat polulle takaisin elämään, olisin pyöritellyt silmiäni epäuskoisesti.” Woon päätyy sattuman kautta sienikurssille ja tutustuu varovaisesti erilaisiin sienilajeihin ja niiden tunnistustapoihin. Lopulta hän hullaantuu sienestyksestä täysin ja päättää kouluttautua sieniasiantuntijaksi. Woon käsittelee suruaan läpi kirjan sienestyksen kautta, joka on hänelle kuin turvapaikka kaiken keskellä. Woon avaa kiinnostavasti sieni-intoilijoiden tapoja ja tottumuksia ja sitä miten tärkeitä omat sienipaikat heille ovat. Innostusta oli ihana seurata, kun Woon kertoo yksityiskohtaisesti eri lajeista, ja muun muassa siitä, miten tunnistaa myrkylliset sienet syötävistä herkuista. Kirjailijan innostus tarttuu ja kirja toimi hyvänä tutustumispintana meille, joille sienestys on vieraampi harrastus. Oli hauska seurata sieni-intoilijan tapoja toimia ja sitä, miten kokeneet sienestäjät jakavat vinkkejä keskenään tai pimittävät tietoa toisiltaan. “Innostuttuani sienistä olen löytänyt näkymättömän rinnakkaismaailman, lumotun, elämänvoimaa uhkuvan maailman, jossa vallitsee aivan oma kumoamaton logiikkansa.” Monen lukupiiriläisen mielestä kirja tuntui välillä vähän toisteiselta ja olisi voinut toimia paremmin lyhyempänä teoksena. Kaikki kuitenkin pitivät paljon Woonin tavasta kirjoittaa sekä kuvailla surua ja sienestystä. Osan mielestä olisi ollut kiinnostavaa lukea vielä enemmän kirjailijan mietteitä sienestyksen ja kuoleman välillä, joka tuntui osin jäävän vähän pintapuoliseksi. Pääosin teos keskittyi sienestämiseen ja lähes antropologiseen tutkimukseen ja kuvaukseen sieniyhteisöstä ja sen jännitteistä. “Aloittelijan vaativana tehtävänä on ottaa selville, mitä sieniväki tarkoittaa puhuessaan karvasmantelin, äyriäisten tai raa´an perunan hajusta.” Joidenkin mielestä tarina tuntui toimivan paremmin fyysisenä kirjana luettuna kuin kuunneltuna. Kappaleet joissa Woon käy läpi miehensä kuolemaa on kursivoitu ja tämä toi rytmiä lukemiseen. Kuunneltu kirja toimi kuitenkin monen mielestä hyvin, vaikka huomasimmekin virheitä äänityksessä. Harmiksemme kirjan loppupuolelta löytyy n-sana, joka tuntuu väkipakolla sinne laitetulta ilman kunnollista kontekstia. Sanan lukeminen tuntui turhauttavalta ja pisti miettimään mikä kirjailijan motiivi on ollut sen taustalla. Minun sienipolkuni, Long Litt Woon, Nemo, 2018 Suomentanut Pirkko Taivio-Jaatinen Norjankielinen alkuteos: Stien tilbake til livet, 2017

Etsi luettavaa kirjailijan mukaan klikkaamalla alta löytyviä avainsanoja.

Etsi luettavaa kirjailijan mukaan klikkaamalla alta löytyviä avainsanoja.

Mustat ihmiset esitetään historiassa usein uhreina ja toiminnan kohteina, aktiivisten tekijöiden sijaan. Jo koulussa historian tunneilla opin pilapiirroksista, eksotisoinnista ja orjuudesta. Opin mustille kuuluvan uhrin roolin, johon en halunnut enkä kyennyt samaistumaan. Ymmärsin myöhemmin, että kyse ei silloin oikeastaan ollut mustien historian kertomisesta. Aktiivisina tekijöinä tarinoissa olivat valkoiset ja ne kertoivat enemmän valkoisista kuin niistä mustista, joista yritin epätoivoisesti etsiä samaistumispintaa. Black History Monthin, eli suomeksi mustan historian helmikuun tai mustan historian kuukauden, aikaan fokus siirtyy mustiin aktiivisina toimijoina. Silloinkin muistellaan paljon traagisia tapahtumia, koska meidän historiassamme on paljon tragediaa. On tärkeää tuntea historia, jotta sitä osataan olla toistamatta ja jotta voimme tutkiskella esimerkiksi sitä, miten nämä ylisukupolviset traumat vaikuttavat meissä edelleen. Usein helmikuussa keskitytään kuitenkin aktivisteihin ja vapaustaistelioihin. Kauheuksiakin lähestytään aktiivisten mustien toimijoiden kautta. Vaikeimmissa oloissa syntynyt muutokseen pyrkivä energia ja taisteluun väsymättämästi käyneet mustat ehdottomasti muistuttavat, että me selkeästi emme ole vain passiivisia uhreja. Meidän historia ei kuitenkaan ole pelkkää aktivismia, vapaustaistelua ja reagoimista. Black history month on lähtöisin Yhdysvalloista ja kun se leviää niinkin kauas kuin Suomeen, osa perinteestä ja sen aikana muistelluista tarinoista tuntuvat etäisiltä. Monet liikkeet, tärkeät henkilöt ja aloitteet toki kulkeutuvat tännekin asti ja me lainaamme paljon kaikenlaista Yhdysvalloista ja globaalisti muualtakin. Silti täällä voimme pohtia, millaiset tavat muistaa mustien historiaa tuntuvat meidän kontekstissamme hyvältä. Minä haluan lähestyä Mustan historian kuukautta etsimällä mustista ihmisistä voimauttavia tarinoita, joihin samaistua ja joista ammentaa voimaa tähän päivään. Sen lisäksi, että minua kiinnostaisi tietää mustien historiasta suomessa enemmän, etsin yleisesti mustien tarinoita kirjallisuudesta. Fiktiivinenkin kirjallisuus heijastelee todellista maailmaa ja sen kokemuksia. Rasismista ja orjuudesta kumpuavasta kärsimyksestä vapaan kirjallisuuden löytäminen mustilta kirjailijoilta suomenkielellä on tehty hankalaksi. Térin kanssa viime viikolla huomasimme, ettemme koko kolmen vuoden POC-lukupiiri projektin aikana ole lukeneet Afrikasta yhtäkään nuorten kirjaa. Ja sama pätee muuten Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Diasporissa asuvilta ja esimerkiksi yhdysvaltalaisilta mustilta nuorten kirjoja kuitenkin löytyy. Nuorille suunnattu tarina ei vielä varmuudella takaa kevyempiä teemoja, mutta useimmiten ne eivät ole ainakaan pelkkää kärsimystä ja juoni on vauhdikkaampi. Missä on afrikkalaiset, etelä-amerikkalaiset ja aasialaiset nuorten kirjat? Sillä välin kun me selvitämme nuorten kirjojen mysteeriä, voit tarttua kirjoihin listalta Black History Month kirjavinkkejä, jonka keräsimme Térin kanssa sinua varten. Osa tarinoista ammentaa todellisuudesta, osa enemmän mielikuvituksesta, mutta ne ovat kaikki mustien kirjailijoiden kirjoittamia ja luomia todellisuuksia mustilla hahmoilla. Lastenkirjat (3-9-vuotiaat) Tuikku Baban maassa, Johanna Lestelä (3+) Tuikun tärkeä tehtävä, Johanna Lestelä (3+) Tuikku ja pimeän mörkö, Johanna Lestelä (3+) Tuikku uskaltaa, Johanna Lestelä (3+) Muutos soi, Amanda Gorman (3+) Lolan suuri salaisuus, Lola Odusoga (3+) Mun väri, sun väri; rodusta, antirasismista ja itsetunnosta, Laura Henry-Allain (3+) Anisa tahtoo kierrättää, Salaado Qasim (5+) Sarah, Afrikan laulujen lapsi, Sarah Onditi & Satu John (6+) Poika ja rohkeusloikka, Jani Toivola (6+) Poika ja perhostunne, Jani Toivola (6+) Poika ja hame, Jani Toivola (6+) Anansi tekee revontulet, Kwame Aidoo (6+) Nic Blake ja ihmeelliset: Ilmentäjien ennustus, Angie Thomas (8+) Peto aidan takana, Marcus Rashford & Alex Falase-Koya (8+) Höpersankarit 1: Opejahti, Ernest Lawson (9+) Nuorten kirjat (yli 10-vuotiaat) Kaikilla mausteilla, Elizabeth Acevedo (10+) Amari ja yön veljet, B. B. Alston (12+) Amari ja taikureiden peli, B. B. Alston (12+) Nuoren antirasistin käsikirja, Tinashe Williamson (12+) Rakkauden askelkuviot, Nicola Yoon (12+) Jos vain kruunun saisin, Leah Johnson (12+) Suuria unelmia - Tarinoita suomalaisista, jotka muuttavat maailmaa, Qasim, Qasim & Oksanen (12+) Aurinko on tähti, Nicola Yoon (12+) Stereo Love, Eveliina Mulenga (13+) Maata jalkojen alle, Elizabeth Acevedo (14+) Miles Morales: Spider-man, Jason Reynolds (12+) Blackout; Clayton, Jackson, Stone, Thomas, Woodfolk, Yoon (14+) Whiteout; Clayton, Jackson, Stone, Thomas, Woodfolk, Yoon (14+) Betoniruusu, Angie Thomas (14+) Minuutin mittainen ikuisuus, Jason Reynolds (14+) Varkaiden valtias, Kayvion Lewis (15+) Demi ja Ace, Laura Eklund Nhaga (15+) Veren ja luun lapset, Tomi Adeyemi (16+) Aikuisten kirjat Laiton lapsi, Trevor Noah Hölmö rakkaus, Akwaeke Emezi Rakas Senthuran mustan hengen muistelmat, Akwaeke Emezi Vivek Ojin kuolema, Akwaeke Emezi Makeaa vettä, Akwaeke Emezi Palapelimies, Nadine Matheson Pimeän jäljillä, Femi Kayode Annie John, Jamaica Kincaid Lucy, Jamaica Kincaid Surumerkintöjä, Chimamanda Ngozi Adichie Maa ja taivas, Yaa Gyasi Tyttö, nainen, toinen; Bernardine Evaristo Lumimaa, Nura Farah Aurinkotyttö, Nura Farah Sister Outsider, Audre Lorde Kaikki mikä jäi sanomatta, Sara Osman Harlem Shuffle, Colson Whitehead Kaikki hajoaa, Chinua Achebe Kaupunki joksi tulimme, N. K. Jemisin Viides vuodenaika, N. K. Jemisin Aya: Elämää Yop Cityssä, Marguerite Abouet Sisareni sarjamurhaaja, Oyinkan Braithwaite Älä mene pois, Ayọ̀bámi Adébáyọ̀ Kirja tytölleni, Jani Toivola Rakkaudesta, Jani Toivola Aistien viisaus, Minna Salami Mitä meistä jää, Bryan Washington

Yomi and the Fury of Ninki Nanka fantasiateos kertoo 12-vuotiaasta Yomista ja hänen pikkuveljestään Kayodesta, jotka ovat vierailulla Gambiassa enonsa Olun luona. Olu kertoo heille afrikkalaisia kansantarinoita ja kertomuksia Ninki Nankasta, lohikäärmeiden kuninkaasta, joka asuu Gambian läpi kulkevassa joessa. Tämä kyseinen tarina on etenkin Yomin yksi lemppareista ja hän toivoo aina kuulevansa mahtavasta Ninki Nankasta. “Ninki Nanka’s only goal is to guard the river and its inhabitants, like he’s been doing for centuries. The river is the country’s bloodline and without Ninki Nanka, well… let’s not think about it.” Pian luonto järkkyy ja Yomi näkee Ninki Nankan pyydystyksen makuuhuoneensa ikkunasta keskellä myrskyistä yötä. Samalla selviää myös, että Olu on osa salaista liigaa, joka suojelee Ninki Nankaa ja muita taruolentoja metsästäjiltä. Liiga lähtee selvittämään Ninki Nankan katoamista. Yomi haluaisi päästä mukaan etsintään, mutta häntä kielletään osallistumasta pelastuspartioon aikuisten kanssa. Yomi ja Kayode löytävät kuitenkin vihjeitä Ninki Nankan katoamisesta ja he alkavat selvittää tapahtunutta aikuisilta salassa. Pian sisarukset päätyvät odottamattomiin, jopa vaarallisiin seikkailuihin Ninki Nankaa etsiessä ja kohtaavat matkallaan muitakin taruolentoja. “For the first time since they arrived, Yomi wasn’t bothered about not having fun. She made a silent vow. She was going to find Ninki Nanka and rescue the dragon from whatever danger had wrapped itself around him that stormy night.” Tykkään itse lukea kansantarinoista ja tässä teoksesta ne tuotiin mielestäni selkeästi ja kivasti esille. Pääsin kirjan myötä lukemaan ensimmäistä kertaa Gambian kansanperinteistä ja mytologioista. Yomin ja Kayoden seikkailut on kirjoitettu elävästi ja heidän paikoin jopa hauskaakin matkaa oli mukava seurata läpi tarinan. Kirjailija jatkaa afrikkalaisten kansantarinoiden sävyttämää fantasiasarjaa lapsille. Davina Tijani on jo kirjoittanut jatkoa Yomin tarinalle The Nkara Chronicles -sarjan myötä, josta seuraava teos Yomi and the Power of Yumboes on ilmestynyt vuoden 2024 alussa. “‘My family are storytellers, we’ve always been told the great stories of this continent. Ninki Nanka is one of those stories. His life is important to all life here.” Yomi and the Fury of Ninki Nanka, Davina Tijani, 2023

Ennen kuin kahvi jäähtyy on lyhyt kirja, joka sijoittuu pieneen tokiolaiseen kahvilaan, Funiculì Funiculàhan. Kahvilasta käydään muualla lähinnä kahvilan asiakkaiden ajatusten kautta ja samat henkilöhahmot pyörivät maisemissa läpi teoksen. Funiculì Funiculà vaikuttaa tavalliselta kuppilalta, mutta on erityinen siksi, että siellä pystyy matkustamaan menneisyyteen. Menneisyyteen matkustamiseen liittyy kuitenkin paljon sääntöjä, esimerkiksi: menneisyydessä saa viipyä vain niin kauan, kuin kahvilla kestää jäähtyä ja menneisyyteen matkatessa pitää istua tietyllä paikalla, eikä siitä saa liikahtaa. “Toisin sanoen menneisyyteen palaaminen itsessään oli muuttumassa Fumikon tavoitteeksi. Ajatus siitä, että hän pääsisi kokemaan sellaisen salaperäisen ilmiön, sai hänen pulssinsa kiihtymään. Oli vaikea sanoa oliko se hyvä vai huono asia.” Romaanissa seurataan neljää erilaista tarinaa. Tarinat rakentavat yhtenäisen kokonaisuuden, joissa on samoja hahmoja ja sama aika, mutta ne voisi lukea myös novellimaisina yksittäin. Araceliksen mielestä Ennen kuin kahvi jäähtyy voisi olla hyvä teos, josta aloitella lukuharrastusta joko pitkän tauon jälkeen tai ensimmäistä kertaa. Koko kirja on vain reilu 200 sivuinen ja vielä lyhyempiä ovat tarinat sen sisällä. Äänikirjana teos on vajaat seitsemän tuntia ja lukijan rauhallinen ääni sopii erinomaisesti tarinan leppoisuuteen. Téri taas ei suosittelisi kirjaa ensimmäisenä uusille lukuharrastukseen ryhtyville, koska kirjan hahmot menevät helposti sekaisin keskenään ja hidas tunnelma saattaa olla haastava. Nimiä teoksessa onkin jonkin verran ja etenkin kuunnellessa niihin kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. “Mutta olisiko oikein mennä itse edeltä käsin menneisyyteen saamaan kirje, jonka antaakseen Fusagi yritti palata menneisyyteen? Se tuntui melkein varastamiselta, eikä hän osannut päättää.” Romaanissa meitä viehätti kiinnostava idea aikamatkailusta, joka vaikuttaa tavallaan aika turhalta. Myös kahvilassa vallitsevassa viipyilevässä ja pehmeässä tunnelmassa oli ihana kelliä. Hahmojen ajatukset ja motivaatiot aikamatkailulle olivat kiinnostavia ja keskenään erilaisia, ja lyhyihinkin kohtaloihin ehti investoitua täysillä. Kertomukset ovat liikuttavia tarinoita rakkaudesta sen eri muodoissa. Aracelis itki bussissa tarinalle pariskunnasta ja suorastaan vollotti työhuoneella sisaruksista kertovalle kolmannelle luvulle. Tériäkin samat kertomukset olivat koskettaneet erityisesti. “Kootake lausui jokaisen sanan painokkaasti. Hänen tunteensa eivät olleet valhetta. Eivät, vaikka Fusagi olikin unohtanut hänet, eivät vaikka hän tiesi, ettei nykyhetki muuttuisi.” Aikamatkustamiseen liittyviä sääntöjä tuli kirjaa lukiessa ilmi pikkuhiljaa lisää. Osa säännöistä herätti vain enemmän kysymyksiä ja huomasimme niissä joitakin epäjohdonmukaisuuksia. Yritimme sysätä kysymykset sivuun ja keskittyä tarinassa oleelliseen. Vaikka romaanissa on kyseinen fantasiaelementti, sen fokus on selkeästi hahmojen tunteissa ja kohtaloissa, ihmissuhteissa ja suuremmissa teemoissa kuten kiintymyksessä, menetyksessä, sairaudessa ja kyvyssä vastaanottaa rakkautta. “Täydestä kahvikupista kohoili väreilevää höyryä. Kei tunsi, miten hänen ruumiinsa alkoi vääristyä ja väreillä höyryn lailla. Äkkiä ruumis keveni, ja siinä samassa näkymä hänen ympärillään alkoi valua alaspäin kuin kolmiulotteinen video.” Ihan teoksen alussa oli kyllä erikoiset kuvailut naishahmojen ulkonäöstä ja pitkästä aikaa törmättiin niin selkeään “miehen kuvaukseen naisesta”. Teos on julkaistu alkuperäiskielellä japaniksi lähes kymmenen vuotta sitten, vuonna 2015. Onneksi tämän tyyppinen kuvailu ei jatkunut kirjassa pidemmälle ja vasta viimeisen tarinan kohdalla vastaavanlainen epämiellyttävä miehen perspektiivi naisen elämään palasi. “Vaatteiden läpikin oli helppo kuvitella, että hänellä oli poikkeuksellisen upea vartalo. Kuin muotilehden sivuilta karannut malli, hän oli sellaine kaunotar, joka kääntää kaikkien katseet.” Etenkin Aracelista häiritsi lukiessa viimeisen tarinan vienosti havaittavissa oleva pro-life meininki. Ihmettelimme molemmat sitä, kuinka sinut kaikki teoksen hahmot olivat sen kanssa, että heille rakkaan ihmisen tuli uhrata henkensä syntymättömän lapsen puolesta ilman minkäänlaista harkintaa tai päätöksen kyseenalaistamista. Viimeisen kertomuksen aikana myös aikaisemmat tarinat väännettiin rautalangasta, mikä tuntui meille lukijan turhalta aliarvioimiselta ja turhautti teoksen loppua lukiessa. “Mutta jostain syystä hän ei kyennyt rikkomaan kaksikon välillä vallitsevaa tunnelmaa. Sanotaan, että ihmisen pitää osata lukea ilmapiiriä, ja hänestä Kootake näytti viestivän koko ruumiillaan, ettei halunnut mitään häiriöitä.” Kokonaisuudessaan Ennen kuin kahvi jäähtyy on mukavan rauhallinen ja tunteita herättävä teos. Téri mietti, että voisi suositella tarttumaan teokseen, lukemaan vain kolme ensimmäistä tarinaa ja jättämään viimeisen tarinan välistä. Ennen kuin kahvi jäähtyy, Toshikazu Kawaguchi, Bazar, 2024 Suomentanut Markus Juslin Japaninkielinen alkuteos: Coffee ga Samenai Uchini, 2015

Kirjat äitiydestä ja vanhemmuudesta vetävät minua puoleensa ja osittain siitä syystä halusinkin tarttua tähän teokseen. Otava kuvaa Golnaz Hashemzadeh Bonden kirjaa kirkkaana ja vahvana romaanina siitä, miten hoiva tai hoivaamattomuus määrittää ihmistä. Luontainen käytös alkaa kohtauksella leikkauspöydältä, kun päähenkilön, Lilyn, lapsi syntyy keisarinleikkauksella. Lilyn mies Marcus on samassa salissa hänen kanssaan, mutta lukijalle tulee pian selväksi, että Lilyn ajatuksissa hän tuntee olevansa lähinnä yksin. “Lily mietti hetken, kumpi Marcusta pelotti, Lily vai leikkaus. Hän olisi halunnut puhua Marcuksen kanssa lähinnä siksi, että olisi tuntenut heidän olevan siinä yhdessä. Ettei olisi ollut yksin.” Teoksessa vuorotellen kuvataan Lilyn elämää eri ajanjaksoina. Osa näistä kappaleista keskittyy Lilyn nykyhetkeen, ajatuksiin äitiydestä, riittämättömyyden tunteesta ja miten hänen oma äitisuhteensa on muokannut tätä kaikkea. Loput kappaleista kuvaavat Lilyn lapsuutta ja nuoruutta; millaista oli kasvaa äidin kanssa, jolta hän ei ikinä saanut sitä huomiota ja empatiaa, mitä olisi kaivannut kasvaessaan. Kirjassa kuvataan lähinnä Lilyn äitisuhdetta ja otteita hetkistä niin kotoa kuin sen ulkopuoleltakin. Lilyn isää tai muita sukulaisia ei kuvata teoksessa juuri ollenkaan. Lily selvästi kaipaa rakkautta ja hellyyttä äidiltään, mutta samalla myös elää tietyn pelon alaisuudessa omaa äitiään kohtaan. Äiti jää lukijalle etäiseksi kuvaten hyvin Lilyn omaa suhdetta äitiinsä. Muutenkaan kirjassa ei keskitytä niinkään hahmoihin vaan enemmän Lilyn tunteisiin ja elämäntapahtumiin, ja miten ne vaikuttavat hänen tulevaan minäänsä. “Lily olisi halunnut sanoa jotakin. Hän olisi halunnut väittää vastaan, selittää miten asia oli, kertoa mitä tarvitse ja miten paljon. Äidin katse oli ilmeetön, Lily ei saanut siitä mitään irti ja juuri sitä äiti tavoitteli.” Lily ei ollut aikaisemmin ajatellut hankkivansa lapsia, joten lapsen tulo tuo paljon uusia ajatuksia ja herättää tunteita sekä pohdiskelua. Hän haluaa olla erilainen äiti kuin omansa, mutta ei myöskään tiedä miten tulisi edetä tullakseen “hyväksi äidiksi”. Äitiyttä pohditaan teoksessa paljon eri näkökulmista, mutta etenkin tukahdutettujen tunteiden kautta. Teoksessa pohditaan myös mitä äiti on lapselle ja lapsi äidille, ja mikä molempien rooli on tässä symbioosissa. Samalla myös pohditaan ihmissuhteita laajemmin ja käydään läpi läheisyyden ja turvan merkitystä lapsuudesta aikuisuuteen. Miten etenkin lapsuudessa koetut asiat heijastuvat aikuisuuteen ja vanhemmuuteen. Luontainen käytös piti hyvin otteessaan ja tuntui kokonaiselta alusta loppuun. Paikoin kirjaa lukiessani tunsin kuitenkin epämukavuutta ja se laittoi pohtimaan erilaisia ihmissuhteita omasta elämästäni ja niiden merkitystä omaan aikuisuuteeni sekä vanhemmuuteen. Tykkäsin itse kirjasta, mutta varoituksena sanon, että kannattaa varautua myös vaikeisiin tunteisiin kirjaa lukiessa. “Hän ei ollut milloinkaan kääntänyt sille selkäänsä. Nyt se kuulosti juuri siltä miltä Lilystä itsestään tuntui. Jos sydämellä olisi ollut ääni, se olisi valittanut juuri noin.” Luontainen käytös, Golnaz Hashemzadeh Bonde, Otava, 2024 Suomentanut Jaana Nikula Ruotsinkielinen alkuteos: Naturliga beteenden, 2022

Kayvion Lewisin Varkaiden valtias on ihana uusi nuorille aikuisille suunnattu rikostrilleri! Tarinan lähtöasetelma sai meidät heti kiinnostumaan romaanista. Päähenkilö, Ross Quest, tulee maineikkaasta varkaiden perheestä. Hän asuu Bahamalla äitinsä ja tätinsä kanssa ja yhdessä muun Questin suvun kanssa he hallitsevat koko Pohjois-Amerikan varkaiden markkinoita. Kun äiti pian kidnapataan kesken keikan, on Rossin lähdettävä mukaan maailmanlaajuiseen ja vaaralliseen varkaiden kilpailuun, Thieves’ Gambitiin. Thieves’ Gambit on nuorille varkaille suunnattu kilpailu, jonka voittaja voi saada itselleen lähes ihan mitä vain. Kilpailu on kuitenkin todella kovaa, kun voitosta ottaa mittaa useampi maailman parhaita nuoria varkaita. Tähän porukkaan ei myöskään ole täysin luottamista, kun kaikki ovat tottuneet jatkuvasti huiputtamaan muita. “Uteliaisuus on suurin heikkouteni, joten lähdin hänen mukaansa. En tunnistanut naista, mutta huomasin hänen olevan niitä ihmisiä, joilla on oma autonkuljettaja. Hän kutsui minut istumaan viereensä ja kysyi, olinko koskaan kuullut Thieves’ Gambitista.” Vaikka teoksen idea nostatti meidän odotukset korkealle, Varkaiden valtias ei pettänyt niitä. Tarina on hauska, jännittävä ja samaistuttava, ja siinä on ihanan kutkuttava ihastus, johon pääsimme eläytymään. Tuntuu, että tässä kirjassa on kaikkea. Juonenkäänteet yllättivät pitkin kertomusta, hahmot olivat kiinnostavia ja tarina todellakin imaisi mukaansa. Térin mielestä Rossin ja kilpailun muiden nuorten hahmot olivat kokonaisia ja syviäkin. Hahmot avautuvat Rossin pohdintojen sekä nuorten välisten dialogien kautta. Monella kirjan hahmolla on omat vaikeutensa elämässään ja päämäärät kilpailun voitosta. Araceliksen mielestä hahmot vähän typistyivät yksittäisten piirteiden ympärille, mutta hahmojen pinnallisuus ei suoranaisesti häirinnyt. Heidän matkaansa ja keskustelujaan kilpailun aikana oli kiva seurata ja vaikka teos sijoittuukin meille kaukaiseen varkaiden maailmaan, on kilpailijoiden taustoissa ja tunteissa paljon asioita, jotka on helppo tunnistaa omastakin elämästä. “Ross Quest ei ole täällä leikkimässä komeiden huijarimiesten kanssa. Ross Quest on täällä pelastaakseen kidnapatun äitinsä.” Me emme malttaneet laskea teosta käsistämme ja luimmekin sen nopeaa vauhtia loppuun. Kun loppuun oli päässyt, harmitti tietysti todella, koska Ross Questin tarinaa olisi jaksanut seurata samantien useammankin kirjan verran. Vaikka teos jäi sellaiseen kohtaan, että se varmasti jatkuu vielä, ei kakkoskirjasta ole vielä tietoa edes alkuperäiskielellä. Joudumme siis vielä odottelemaan kirjailijan kiitoksissa vihjaamaa jatkoa. “Menin takaisin kylpyhuoneen peilin eteen ja odotin. Muutamaa hetkeä myöhemmin Devroe näkyi takanani peilissä. Hengitykseni salpaantui, mutta yritin olla muuttamatta ilmettäni. Hän oli jo pukeutunut, ja hitto - hän näytti hyvältä.” Sitten joudumme taas tämänkin kirjan kohdalla puhumaan vähän käännöksestä. Varkaiden valtias teoksen käännös oli meidän mielestämme muuten hyvin tehty, mutta muutamaan sanavalintaan kiinnitimme huomiota. Alkuperäisteoksessa ollut white oli käännetty suomeksi valkoihoinen. Samoin Black (huom. vielä isolla alkukirjaimella kirjoitettu) oli käännetty tummaihoinen ja toisessa kohtaa (kuitenkin samalla sivulla ja edelleen samasta ihmisestä puhuttaessa) mustaihoinen. Nämä käännökset ihmetyttivät ja laittoivat pohtimaan, onko kääntäessä tajuttu, että kyse ei perimmäisillään ole ihonväristä vaan sosiaalisista konsepteista, jotka toki liittyvät ulkonäköön, mutta pitävät sisällään enemmänkin merkitystä kuin vain ihonvärin. White kääntyisi meidän logiikalla kätevimmin valkoiseksi, jota käytetään suomen kielessä samalla tavalla sosiaalisia merkityksiä sisältävänä käsitteenä kuin englannissa sanaa white. Samoin Black, etenkin kirjoitettuna isolla alkukirjaimella, viittaa etnisyyteen rinnastettavaan käsitteeseen ja kääntyy meidän mielestämme parhaiten mustaksi. Musta ja valkoinen sisältävät erilaisia konnotaatioita ja viittauksia ihmisen etnisyyteen, tiettyihin ulkonäöllisiin piirteisiin sekä kyllä, myös ihonväriin, mutta ne ovat myös keksittyjä käsitteitä, jotka rakentuvat historialle, sille miten yhteiskunta tulkitsee ja arvottaa yksilöitä ja kulttuureja. Etenkin musta on lisäksi identiteettiä kuvaava termi. Musta (Black) voi olla myös erilaisilla ihon sävyillä, esimerkiksi light skinned ja dark skinned. Siksi tuntuu harhaanjohtavalta, että pelkkä Black on käännetty tummaihoiseksi, joka meidän näkökulmasta olisi lähempänä termiä dark skinned. Ja siis – let's be real – mikä edes on mustaihoinen? Varkaiden valtias, Kayvion Lewis, Into, 2024 Suomentanut Jussi Kivi Englanninkielinen alkuteos: Thieves’ Gambit, 2023

Emme olleet meidän suljetun lukupiirimme kanssa lukeneet vielä yhtäkään elämäkertaa, joten päätimme heti vuoden alkuun valita sellaisen. Valitsimme Trevor Noahn, eteläafrikkalaisen koomikon ja televisioesiintyjän, omaelämäkerran: Laitoin lapsi, Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Trevor Noah on monelle tuttu julkisuudesta, mutta kirja käsittelee hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan, eikä lainkaan hänen uraansa. Teos herätti meidän lukupiirissämme ristiriitaisia tunteita, mutta suurin osa oli tykännyt teoksesta ja lukenut sen mielenkiinnolla. “Olin kuin kamakauppias, mutta kaupittelin vain ruokaa. Kamakauppias on tervetullut bileisiin. Hän ei kuulu piiriin, mutta hänet kutsutaan sinne tilapäisesti sen takia, mitä hänellä on tarjottavanaan.” Teosta myydään humoristisena tarinana ja etenkin Araceliksen lukukokemusta harhaanjohtava markkinointi oli hankaloittanut. Noah käsittelee teoksessaan todella rankkoja asioita, esimerkiksi apartheidia, sisällissotaa, järjetöntä eriarvoisuutta, hankalaa äitisuhdetta, väkivallan pelkoa ja sen jatkuvaa uhkaa. Eikä näihin asioihin liittyvät tarinat naurattaneet lainkaan. Kirjaa on myös kuvailtu rakastavaksi kuvaukseksi vahvasta ja upeasta äidistä ja siksi tuntui ristiriitaiselta lukea kamalista valinnoista, joita äiti tekee suhteessa poikaansa ja tavasta, jolla hän tätä kohtelee. Suurin osa lukupiiristä ei kuitenkaan ollut edes osannut odottaa nauruja tai hellyyttävää äiti-poika-suhdetta ja siksi teos oli tuntunut vetävältä ja kiinnostavalta. “Olin yhdeksänvuotias, kun äitini heitti minut ulos liikkuvasta autosta. Se tapahtui eräänä sunnuntaipäivänä. Tiedän, että päivä oli sunnuntai, koska olimme tulossa kotiin kirkosta, ja jokainen sunnuntai tarkoitti lapsuudessani kirkkoa.” Kirjassa avataan jonkin verran Etelä-Afrikan historiaa ja yhteiskunnallista tilannetta Trevor Noahn lapsuuden aikaan. Lähinnä näkökulmana on yhden pojan kokemus, mutta mustan äidin ja valkoisen isän lapsen elämään heijastuu räikeästi moni yhteiskunnallinen asia. Rankempien kokemusten lisäksi tarinassa kuvataan Trevorin ensimmäisiä ihastuksia, teini-iän kommelluksia ja bisnesideoita kavereiden kanssa. Kevyemmistä tarinoista löytyikin hauskoja hetkiä ja myös sydäntä riipaisevia rakkaustarinoita. Samaistumispintaa löytyi siis myös, ja tapa, jolla Trevor Noah kertoo nuoruudestaan, muistutti osaa meistä meidän vanhempiemme kertomista tarinoista heidän menneisyydestään. “Äidillä oli tapana sanoa: ‘Päätin hankkia sinut, koska halusin jonkun, jota rakastaa, ja jonkun, joka rakastaisi minua ehdoitta takaisin.’ Minä olin seuraus siitä, että hän halusi kuulua johonkin.” Teos hyppii paljon ajassa ja selkeää tarinan kaarta tai punaista lankaa emme teoksesta löytäneet. Ajassa hyppiminen oli häirinnyt osaa, mutta kun oli lukiessa ymmärtänyt, ettei kronologisuudella ole tarinassa niin väliä, vaan enemmän mennään erilaisten teemojen mukaan, pystyi heittäytymään kertomusten vietäväksi. Keskustelua saimme aikaiseksi etenkin Trevorin äidistä ja pohdimme lukupiirissä, minkälaiset asiat ovat johtaneet valintoihin, joita kirjailijan äiti on päättänyt tehdä. Teoksessa avataan äidin lapsuutta ja taustoja hieman ja selviää kyllä, ettei hänenkään elämänsä mitenkään helppoa ole ollut. Totesimme, että meitä olisi kiinnostanut lukea kirjastakin enemmän reflektointia kyseisistä valinnoista ja niiden taustoista, mutta ainakin saimme keskenämme niitä pohdittua ja toisiltamme uusia näkökulmia. Laiton lapsi, Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa, Trevor Noah, Atena, 2020 Suomentanut Jaana Iso-Markku Englanninkielinen alkuteos: Born A Crime. Stories from South African Childhood, 2016

Luimme muutama vuosi sitten Angie Thomasilta Betoniruusu nuortenromaanin, josta tykkäsimme molemmat todella paljon. Ennen vuodenvaihdetta huomasimme, että samalta kirjailijalta on tulossa suomennettu fantasiateos lapsille, Nic Blake ja ihmeelliset - Ilmentäjien ennustus, ja se päätyi heti meidän molempien lukulistalle. Ala-astelaisille olemme löytäneet huolestuttavan vähän meidän kohdekirjallisuutta etenkin suomeksi, joten tästäkin syystä olimme iloisia uudesta trilogian ensimmäisestä osasta. “Muista, mitä minä aina sanon: mikään mustiin liittyvä ei alkanut orjuudesta. Meille ihmeellisille Lahja annettiin alun perin Afrikassa, esivanhemmille wallinzeille.” Nic Blake on 12-vuotias ilmentäjä, joka asuu kahdestaan isänsä kanssa ei-ihmeellisten maailmassa Missisipissä. Ilmentäjillä on yliluonnollisia voimia eli Lahja, joka juontaa juurensa Afrikkaan. Maailmassa asuu ilmentäjien lisäksi muitakin ihmeellisiä, joilla on vaihtelevia voimia, mutta ilmentäjät ovat yksi voimakkaimmista ryhmistä ihmeellisten maailmassa. Nic ei kuitenkaan ole koskaan elänyt muiden ihmeellisten keskuudessa ja heidän maailmansa on Nicille lähes tuntematon. Nic haluaisi oppia käyttämään Lahjaa isänsä opetuksella, mutta isä keksii jatkuvasti verukkeita olla opettamatta sitä hänelle. Nicin isä opettaa kotikoulussa lähinnä ilmentäjien ja ihmeellisten historiaa voimien käytön sijaan. “En ole vauvaiän jälkeen käynyt yhdessäkään ihmeellisten kaupungissa. Isä ja minä ollaan pakolaisia, toisin sanoen ihmeellisiä, jotka eivät asu ihmeellisten kaupungeissa.” Nicin paras ystävä, JP, on ei-ihmeellinen uskonnollisen perheen lapsi, joka ei tiedä mitään ihmeellisten maailmasta. Kaverukset kuitenkin jakavat innostuksen Stevie-fantasiakirjoihin. Stevie-kirjasarjan kirjailija on tulossa heidän kaupunkiinsa kirjakauppaan vierailulle ja ystävykset menevät paikan päälle nimmarien toivossa. Pian alkaa kuitenkin tapahtua ja Stevie-kirjoista, niiden kirjailijasta, Nicin isästä sekä ihmeellisten maailmasta alkaa paljastua uusia ulottuvuuksia. “Vaihdan pyjamaan, laitan päähän satiinisen yömyssyn ja kömmin vuoteeseen koirani viereen. Olen kotiarestissa, mutta minusta tuntuu, että kannatti karata.” Tarina koukutti meidät jo ensimmäisillä sivuilla ja alkuasetelma oli lupaava. Uutta infoa tuli heti paljon ja lukijalle esitelty maailma mullistettiin ja käännettiin samantien päälaelleen. Hahmot vaikuttivat myös hauskoilta, lempeiltä ja älykkäiltä. Alkupuoliskon jälkeen tarina ei kuitenkaan ihan yltänyt alun lupaamalle tasolle. Etenkin jos on lukenut fantasiaa enemmän, tarina ei välttämättä tunnu kovinkaan erilaiselta verrattuna muihin lapsille ja nuorille suunnattuihin seikkailukirjoihin. Jännittävää seikkailua ja hauskoja hetkiä tarinasta kuitenkin löytyy ja Nic, päähenkilö, on loppuun asti rohkea ja määrätietoinen. Teoksessa fantasiamaailma ja -elementit on sidottu yhdysvaltojen mustien historiaan ja kansantarinoihin. Tarinassa on paljon historiallisia faktoja ja oikeita ihmisiä on tuotu osaksi ihmeellisten historiaa. Historiallinen aspekti oli meidän mielestämme kiinnostava ja etenkin Yhdysvaltojen ulkopuolella kirja voi olla hyvä tapa lapsille oppia yhdysvaltalaisten mustien historiasta. “Tavikset eivät tiedä, että 85 prosenttia kotitalouksien ongelmista johtuu kummituksista, demoneista, ghouleista ja muista ihmeellisistä olennoista. Kaksitoista prosenttia ongelmista, jotka eivät ole niiden aiheuttamia, on helppo korjata Lahjalla. Loput kolme prosenttia edellyttävät ruuvimeisseliä ja rukoilua.” Romaani on kirjoitettu erikoisesti puhekielen ja kirjakielen sekoituksella. Aracelista tämä häiritsi lukiessa, Tériä ei. Olisi kiinnostava kuulla, miksi teoksen kohdalla on päädytty tällaiseen ratkaisuun. “Baaritiskin ääressä istuu pari ilmentäjää. Heille tarjoilee parhaillaan pieni violettina hohtava, ruskeaihoinen aziza, jolla on kimaltelevat siivet ja suipot korvat. Hän on nimeltään Ms. Sadie. Häntä ei kannata sanoa keijuksi, sillä muuten hän huomauttaa, että keijut ovat lähtöisin Euroopasta, azizat taas ovat kotoisin Afrikasta ja ovat keijuja vahvempia.” Jotkin teoksen loppuratkaisut tuntuivat meidän mielestämme yksinkertaistetuilta ja olisimme kaivanneet etenkin hahmojen välisten konfliktien syvempää läpikäyntiä. Muutenkin joissakin taustatapahtumissa vedettiin mutkia vähän turhan suoriksi tarinan kulkiessa eteenpäin. Nic Blake ja ihmeelliset: ilmentäjien ennustus aloittaa kuitenkin kiinnostavan lasten fantasiatrilogian ja tulee päätökseen ennen lopullisia vastauksia Nicin elämästä. Etenkin Téri jää mielenkiinnolla odottelemaan teokseen jatkoa ja ihanan hahmon takia myös Aracelis tarttuu varmasti seuraavaan osaan, kunhan se julkaistaan. Nic Blake ja ihmeelliset: Ilmentäjien ennustus, Otava, 2024 Suomentanut Ilkka Rekiaro Englanninkielinen alkuteos: Nic Blake and the Remarkables: The Manifestor Prophecy, 2023

Pää kylmänä, Jenna Sakai on itsenäinen jatko-osa Homma hallussa, Keiko Carter kirjalle. Teoksessa on samat hahmot, mutta eri päähenkilö. Ensimmäisessä kirjassa Jenna on Keikon paras ystävä ja sivuhahmo, mutta tässä kirjassa roolit ovat toisinpäin. Jennan elämää seuratessa Keiko jää todella pieneen roolin. Tähän jatko-osaan voi hyvin tarttua, vaikka ei olisi lukenut edellistä. Teosten välissä on joka tapauksessa kulunut jonkin verran aikaa, joten tapahtumat eivät suoraan jatku edellisestä. “Tajusin, että oli ollut tyhmää viettää niin paljon aikaa Elliotin kanssa. Kiintyminen oli tehnyt minusta haavoittuvaisen. Sitä virhettä en tekisi enää toiste. En poikien kanssa. Tai ylipäänsä kenenkään.” Jenna on eronnut entisestä poikaystävästään Elliotista. Heidän suhteestaan tuli liian kilpaileva ja Elliot esitetään kirjassa aika huonossa valossa. Se, onko kyse todellisuudesta vai Jennan päässä olevasta tunnelmasta, jää lukijalle epäselväksi. Molemmat nuoret ovat kuitenkin koulun lehtikerhossa ja joutuvat siksi olemaan edelleen toistensa kanssa tekemisissä. Myös kilpailu heidän välillään jatkuu. Jenna ja Elliot ovat lehtikerhon parhaat toimittajat ja toistensa pahimmat kilpailijat. Jenna ottaa uuden istumapaikan lehtikerhon tunnilla ja istuu Elliotin sijaan uuden ihmisen viereen. Hän löytää myös uuden lempipaikkansa, pienen ravintolan, jossa viettää vapaa-aikaansa. Löydettyään lempipöytänsä tästä erikoisesta ravintolasta, hän joutuu kuitenkin kiistelemään siitä. Mysteeripoika pitää samaa pöytää omanaan. “Rinillä oli tänään päässään isot kuulokkeet, ja hän oli jo rakentanut kirjamuurin oman alueensa ympärille. Mietin, millaista musiikkia hän mahtoi kuunnella. Häntä oli vaikea tulkita.” Lehtikerhossa opettaja antaa kaikille tehtäväksi kirjoittaa erilaiset jutut, kuin mitä he normaalisti kirjoittavat. Jenna on ensisijaisesti tutkiva journalisti ja hän saa tehtäväkseen kirjoittaa henkilökohtaisen esseen, joka osoittautuu todella haastavaksi tehtäväksi. Lisäksi hänellä on mahdollisuus osallistua kirjoituskilpailuun, josta voi voittaa stipendin, eikä hän ole varma, millä jutulla osallistuisi kilpailuun. “Toivoin, että saisin kaivettua esiin jotain järisyttävää, jotta artikkelini erottuisi joukosta. Silloin sinnikkyyteni tekisi vaikutuksen apulaisrehtori Kimiin ja opettajaan. Minun täytyi vain saada selville lahjoittajan nimi!” Tämä kirja ei mielestäni ihan yltänyt edellisen tasolle. Jenna on päähenkilöä mitäänsanomattomampi kuin miltä hän vaikutti sivuhahmona Keikon kirjassa. Kirjassa tuntuu myös tapahtuvan vähemmän kuin edellisessä osassa. Pitkään painitaan henkilökohtaisen esseen kanssa. Kuuntelin tarinan äänikirjana ja jossain vaiheessa poikaystäväni, joka kuunteli välillä sivukorvalla, kommentoi, että vieläkö ne jauhaa siitä henkilökohtaisen esseen kirjoittamisen vaikeudesta. Esseen kanssa painiessaan Jenna keksii kirjoittaa kirjoituskilpailuun tutkivan artikkelin koulun kahvilaan tehdystä nimettömästä lahjoituksesta ja siitä saadaan tarinaan kiinnostava mysteeri, jonka loppuratkaisua odottelin jännittyneenä. Myös uusien suhteiden muototutumista oli kiinnostava seurata, vaikka Jennalla taitaakin olla tapana tykästyä poikiin, joiden kanssa kilpailee jostakin, mikä ei ole tavallisesti minun lempi trooppini. “Minulla ei ollut varaa ostaa pirtelöä ja ranskiksia kolmea kertaa viikossa. Tai olisi, jos käyttäisin rahoja, jotka isä antoi minulle syyllisyydentunnossaan joululahjaksi, mutta olin laittanut ne säästöön yliopistomaksuja varten. Isä oli taas törsännyt lahjoihin ihan liikaa,  kuten hänellä oli ollut avioeron jälkeen tapana.” Tässäkin teoksessa esitellään kevyttä nuoren elämää, joka sisältää jonkin verran arkisia vaikeuksia. Vaikeuksia ei kuitenkaan käsitellä kovinkaan syvällisesti, ainakaan teoksen alussa, koska Jenna sysää tunteet vakaasti syrjään. Silti tarinassa on läsnä vanhempien eron käsittely, oman ensimmäisen eron käsittely ja varallisuusasiat. Molemmissa Debbie Michiko Florencen kirjoissa tuntuu olevan vahvat opetukset omien rajojensa pitämisestä, mikä on mielestäni aivan ihanaa. Tässä opetuksia on myös salaisuuksista, tunteiden tärkeydestä ja itsensä avaamisesta muille ihmisille. Toivoisin, että olisin itse löytänyt nämä teokset on teini-iässä ja voin suositella näitä lämpimästi nyt eteenpäin. Pää kylmänä, Jenna Sakai; Debbi Michiko Florence, WSOY 2022 Suomentanut Aila Herronen Englanninkielinen alkuteos: Keep It Cool, Jenna Sakai 2021