HAKU

Vuonna 2023 suomeksi julkaistiin jonkin verran kirjallisuutta POC-kirjailijoilta. Me tutustuimme kaikkiin kyseisiin teoksiin vähintään lyhyesti ja luimme niistä suurimman osan. Etenkin lapsille oli tarjolla kerrankin paljon ihanaa representaatiota ja luimme sekä arvostelimme vuoden aikana yhteensä yhdeksän lastenkirjaa. Tähän julkaisuun olemme valinneet niistä kolme meidän suosikkiamme, mutta kaikkiin lukemiimme lastenkirjoihin voit tutustua tarkemmin täällä. Myös aikuisten kirjallisuutta oli tarjolla. Luimme ja arvostelimme 14 aikuisille suunnattua teosta, joihin kaikkiin pääset tutustumaan täällä. Sen sijaan nuortenkirjallisuudelle vuosi oli heikko. Löysimme luettavaksi vain neljä teosta ja niistä olemme valinneet tähän julkaisuun kaksi. Tässä kuitenkin vuoden 2023 julkaistuista kirjoista koottu must read lista: POC-kirjailijoiden parhaat teokset aikuisille, nuorille ja lapsille. Aikuisille Hölmö rakkaus, Akwaeke Emezi Hölmö rakkaus on yhden suosikkikirjailijamme Akwaeke Emezin aikuisille suunnattu rakkausromaani, joka hieman rikkoo perinteisen rakkausromaanin kaavaa. Teos alkaa kuumalla seksikohtauksella ja tarinan aikana pääsee kuolaamaan myös upeille maisemille ja maukkaille ruokakuvauksille. Suru seuraa rakkauden ja onnellisuuden rinnalla, niin kuin monesti oikeassakin elämässä. Lucy, Jamaica Kincaid Lucy kertoo 19-vuotiaasta antigualaisesta tytöstä, joka on lähtenyt au pairiksi Yhdysvaltoihin vieraaseen perheeseen kauas kodistaan ja omasta perheestään. Teos on rehellinen, tarkkanäköinen ja käsinkosketeltavan tuntuva kokemus teini-ikään kuuluvista asioista ja ajatuksista. Sen parasta antia on viehättävän suorapuheinen ja älykäs päähenkilö. Kaupunki joksi tulimme, N. K. Jemisin N. K. Jemisin on myös yksi meidän luottokirjailijoistamme, etenkin mitä tulee fantasiaan. Kaupunki joksi tulimme sijoittuu New Yorkiin ja kertoo kaupungin syntymästä. Teoksessa on ihanan monipuolinen kattaus päähenkilöitä ja hienoa meidän maailmamme kommentointia fantasian keinoin. Kaupunki joksi tulimme aloittaa Suuret kaupungit -trilogian. Nuorille Whiteout, Clayton, Jackson, Stone, Thomas, Woodfolk & Yoon (14+) Aikaisemmin novellikokoelma Blackoutin kirjoittaneet mustat yhdysvaltalaiset kirjailijat lyöttäytyivät taas yhteen ja kirjoittivat novellikokoelmamaisen rakkausromaanin. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat Atlantaan ja ovat monin tavoin yhtä suloisia kuin edellisessäkin kirjassa. Tämä teos on itsenäinen kokonaisuus, joten voit aloittaa lukemisen siitä, vaikka et olisi vielä lukenut Blackoutia. Amari ja taikureiden peli, B. B. Alston (12+) Amari ja taikureiden peli jatkaa ihanan 13-vuotiaan Amarin tarinaa. Tämä fantasiatrilogian toinen osa sisältää taas toimintaa, ystävyyttä ja samaistuttavan päähenkilön. Tarina vetäisi meidät mukaan jo ensimmäisestä osasta lähtien. Jos et ole vielä lukenut trilogian aloitusosaa Amari ja yön veljet, aloita lukeminen siitä! Lapsille Höpersankarit 1: Opejahti, Ernest Lawson (9+) Opejahti aloittaa valloittavan kirjasarjan, jossa seikkailee höpersankareita erikoisten höpervoimien kanssa. Taavi muuttaa tunnetun höpersankari-isänsä kanssa Höpsövaaran kaupunkiin ja ajautuu pian selvittämään uuden koulun salaisuuksia uusien ystäviensä kanssa. Teoksen sarjakuvamainen kuvitus täydentää tarinaa mainiosti. Toukokuussa 2024 kirjasarja saa jatkoa teoksella Höpersankarit 2: Höperit vastaan Superit. Sarah, Afrikan laulujen lapsi, Sarah Onditi & Satu John (6+) Sarah on 10-vuotias lapsi, joka haaveilee laulamisesta suurelle yleisölle niin kuin hänen isänsäkin tekee työkseen. Teoksessa Sarah esittelee lukijalle perheensä ja kotikylänsä, ja kuvaa sitten elämäänsä, johon kuuluu isosti musiikin lisäksi unelmointi. Tarinassa tulee ihanasti ilmi Sarah'n ja hänen isänsä lämmin suhde. Mun väri, sun väri; Laura Henry-Allain (3+) Mun väri, sun väri on lastenkirja, jonka avulla päiväkoti-ikäisten kanssa voi jutella rodusta ja rasismista. Näiden teemojen rinnalle on otettu tärkeänä myös oman itsetunnon kasvattaminen ja tukeminen. Värikäs ja selkeä kuvitus pitää mielenkiintoa yllä ja teoksen loppuun on koottu apuvälineitä aikuisille teemojen käsittelyyn.

Saimme Otavalta meidän suljetulle lukupiirillemme luettavaksi kappaleet nuorille suunnattua uutuuskirjaa. Whiteout on romaani, jonka on kirjoittanut samat kuusi mustaa yhdysvaltalaista kirjailijaa, jotka julkaisivat pari vuotta sitten novellikokoelman Blackout . Whiteoutissa on pitkälle samanlainen idea kuin Blackout novellikokoelmassa. Tarinassa on monta erilaista rakkaustarinaa, jotka sijoittuvat saman päivän ajalle, samaan kaupunkiin, jonkinlaisen katastrofin keskelle. Tarinat myös kietoutuvat toisiinsa, Whiteoutissa jopa hieman enemmän kuin Blackoutissa. “Mä pidätän hengitystä, nojaudun lähemmäs ja pakotan kasvoilleni parhaan ‘en ole rakastunut parhaaseen ystävääni’ -hymyn.” Romaanin kehyskertomuksena toimii Stevien ja Solan välirikko. Stevie on mokaillut pahasti ja hänen tyttöystävänsä Sola on valmis laittamaan suhteen poikki, ellei saa Stevieltä keskiyöhön mennessä vaikuttavaa anteeksipyyntöä. Stevie ei ole valmis luopumaan suhteesta ja yrittää siksi yhdessä ystäviensä kanssa järjestää suuren romanttisen eleen saadakseen Solan takaisin. Kehyskertomuksen väleissä seurataan Stevien ystäviä ja heidän omia romanssejaan. Luvuissa vaihtuu kertoja ja pääsemme kurkistamaan monen eri nuoren pään sisään erilaisia skenaarioita seuratessa. Kaikki ovat tuomassa kortensa kekoon Solan yllätystä varten, mutta kaupungin yllättävä suuri lumimyrsky tekee yksinkertaisistakin tehtävistä monimutkaisia. “Jännitys tuntui kutinana molemmissa käsivarsissani ja levisi sormenpäihin saakka. Avasin suuni, mutta ulos tuli vain omituinen vingahdus.” Lukupiirissä moni oli tykännyt Whiteoutin söpöstä rakkaustunnelmasta ja päässyt uppoutumaan tarinan maailmoihin. Istuimme joulupukin kanssa suljetussa kauppakeskuksessa, kun Kaz tunnusti vihdoin rakkautensa ystävällensä ja odottelimme lentokentällä kuinka E.R.n kolmiodraama raukeaa. Romanssit tuntuivat vähän yksinkertaistetuilta ja ehkä hieman naiiveiltakin, mutta niiden suloinen tunnelma oli lämmittänyt useamman lukupiiriläisen mieltä. “Se pussaa mun poskea, ja kuvasta tulee täydellinen. Siinä ollaan me kaksi. Ja lisäksi… kauempana taustalla näkyy taas se hemmetin joulupukki. Se seisoo alakerrassa ja katselee meitä. Kun mä käännyn katsomaan, se vilkuttaa.” Vaikka iso osa tarinoista oli mukavaa luettavaa, olimme samaa mieltä siitä, että Stevien ja Solan tarina oli tuntunut turhauttavalta, eikä herättänyt meissä toivottuja tunteita. Kirjan ensimmäisellä sivulla yhtäkkiä alkavaan draamaan oli vaikea heittäytyä ja monessa kohtaa tuntui hankalalta olla Stevien puolella. Me emme ymmärtäneet, miksi Stevien pitäisi saada Sola takaisin jollakin älyttömällä suurella eleellä, kun he eivät vaikuttaneet sopivan yhteen alunperinkään. Stevie hahmona oli myös tuntunut osalle vaikeasti lähestyttävältä. Lukupiirissä todettiin kuitenkin myös, että Stevien hahmon avulla oltiin saatu vaivattomasti representoitua sukupuolen moninaisuutta. Teoksessa on muutenkin kivan moninaisia hahmoja erilaisilla seksuaalisilla suuntautumisilla, uskonnoilla ja perhekuvioilla. Tietysti teoksessa on myös erityisen ihanaa se, että pääsee seuraamaan erilaisia rakkaustarinoita mustien hahmojen välillä. “Mä tunnen sen pehmeän kehon mun käsivartta pitkin. Kun se kääntää päätä, sen hartiamittaiset letit pyyhkäisee mun poskea. Laventeli, setripuu ja kookosöljy iskee tajuntaani, kun mä vedän henkeä, ja saman tien mä palaan ajassa siihen hetkeen, kun se ensimmäistä kertaa nukahti kasvot vasten mun kaulaa.” Lukupiiriläisistä ne, jotka olivat lukeneet teoksen putkeen, olivat huomanneet tarinoissa toisteisuutta. Tietysti asetelma lisää yhteneväisyyttä, kun parit jäävät lumimyrskyn takia jumiin erilaisiin paikkoihin, mutta monissa suhteissa oli myös muuten samanlaisia kaavoja. Tämä oli yllättävää etenkin, kun teos on yhtenäinen romaani eikä kokoelma novelleja, joksi muutama lukupiiriläinen oli sitä lukiessa luullut. Toistuvassa kaavassa oli kuitenkin jotain lohduttavaakin ja se saattaa upota hyvin etenkin nuoremmille lukijoille. Jos kaipaat kevyttä söpöstelyä talvisissa maisemissa, tämä kirja on siihen täydellinen! Whiteout; Dhonielle Clayton, Tiffany D. Jackson, Nic Stone, Angie Thomas, Ashley Woodfolk, Nicola Yoon, Otava, 2023 Suomentanut Outi Järvinen Englanninkielinen alkuteos: Whiteout (2022)

Debbi Michiko Florencen nuorille suunnattu romaani Homma hallussa, Keiko Carter, kertoo 13-vuotiaasta Keikosta. Keiko ja hänen kaksi parasta ystäväänsä, Audrey ja Jenna, ovat olleet erottamattomia, kunnes Jennan vanhemmat erosivat ja Jenna lähetettiin kesäksi toiseen kaupunkiin isänsä luokse. Nyt kesä on lopuillaan ja Keiko toivoo kaiken palaavan ennalleen. Jenna on tullut takaisin ja he voivat jatkaa siitä, mihin keväällä jäivät. Kesän ero ja sen aikana syntynyt kommunikaatiokatkos eivät kuitenkaan häviä hetkessä. Jenna palaa mukanaan salaisuus, joka sotkee asioita vain entisestään. “En uskaltanut katsoa häntä. Hän oli liian lähellä. Jos nojaisin hitusen vasemmalle, polveni koskettaisi hänen jalkaansa.” Homma hallussa, Keiko Carter on ihan parasta ihmissuhdedraamaa. Teos kuvaa uskottavaa nuorten arkea ja elämää, mutta myös käänteitä riittää ja ystävysten puolesta saa jännittää useampaankin otteeseen. Teoksessa käsitellään hienosti ystävyyssuhteiden tuomia koettelemuksia ja niistä selviämistä. Lisäksi Keikon perheessä on jotakin pielessä. Äiti, jolle Keiko on aina voinut kertoa kaiken, ei yhtäkkiä tunnu olevan lainkaan kotona ja pikkusiskokin salailee jotakin. “Audrey hypisteli Jennan lahjaa hymy huulikiillosta kiiltelevillä huulillaan, ja minä ja Jenna nojasimme toisiimme. En halunnut antaa minkään pilata tätä hetkeä.” Tavallaan kirja on kevyttä luettavaa, mutta siinä käsitellään myös vanhempien eroa ja riitatilanteita nuoren näkökulmasta. Myös muihin ihmissuhteisiin liittyy vaikeita ja todella valideja tunteita, ja esimerkiksi Keikon kokemaa eksotisointia on tuotu hienovaraisesti ja aidontuntuisesti osaksi tarinaa. Ihmissuhteisiin kuuluu aina oleellisesti myös omien rajojen asettamista, mitä tarinassakin harjoitellaan. “Katsoin kelloa taas. Sen oli pakko olla rikki. Minuuttiviisari liikkui kuin hidastetussa elokuvassa. Yritin nopeuttaa sitä tahdonvoimalla.” Keiko oli päähenkilönä mielestäni osittain raivostuttava, mutta en silti voinut olla olematta hänen puolellaan. Hänen ehkä ainoa luonteenpiirteensä kirjassa on konfliktipelkoisuus ja kiinnostuksenkohteensa suklaa. Keikon rooli läheistensä elämässä tuntuu olevan vain jonkinlainen sovittelija, mikä on kyllä aika samaistuttavaakin itsekin vanhimpana lapsena. Uskon kuitenkin, että päähenkilöstä olisi voinut saada moniluotteisemman ihan pienilläkin lisäyksillä. Sivuhahmoista, Keikon ystävistä ja perheestä, taas oltiin saatu suhteellisen kokonaisilta tuntuvat hahmot niinkin lyhyeen kirjaan. Keikon tarinalle on kirjoitettu itsenäinen jatko-osa, Pää kylmänä, Jenna Sakai, johon jatkan lukemista saman tien. Homma hallussa, Keiko Carter; Debbi Michiko Florence, WSOY 2021 Suomentanut Aila Herronen Englanninkielinen alkuteos: Keep It Together, Keiko Carter 2020

N. K. Jemisinin uuden aikuisille suunnatun fantasiatrilogian ensimmäinen osa on valloittava. Harmillisesti suomennoksesta ei voi sanoa samaa. “Ja kaupunki vastaa, sanattomasti, suoraan hänen sydämeensä: Tervetuloa New Yorkiin .” Kaupunki joksi tulimme kertoo viidestä newyorkilaisesta, jotka alkavat kuulla kotikaupunkinsa kutsun ja saavat samalla haltuunsa muitakin erikoisia voimia. Teos sijoittuu meidän todellisuutemme kaltaiseen maailmaan, mutta tässä multiversumissa kaupungit ja kaupunginosat ovat eläviä. Kirjan alussa seurataan kaikkia päähenkilöitä ja vähitellen tutustutaan heihin. Alussa on jo joitakin toimintakohtauksia, mutta loppua kohden toiminnassa mennään yhä syvemmälle ja tunnelma tiivistyy. Samalla maailma avautuu lukijalle eri näkökulmista. “Mies hieroo niskaansa ja teeskentelee, että hänellä on vimmattu venyttelemisen tarve – vilkuillen samalla ympärilleen hiljaisen paniikin vallassa ja yrittäen keksiä jotakin. Hän ei usko, että tällaista voi tapahtua. Kuka helvetissä unohtaa oman nimensä?” Meidän lukupiirissämme suurin osa tykkäsi kirjasta. Olemme aikaisemmin lukeneet lukupiirissä saman kirjailijan toisen fantasiateoksen, Viides vuodenaika , ja koska pidimme siitä kovasti, odotukset olivat korkealla myös tätä lukukokemusta aloitellessa. Lukupiirissä tykättiin erityisesti siitä, miten kiinnostava fantasiamaailma teokseen on luotu ja kuinka monipuolisia hahmoja päähenkilöistä on saatu. Teoksessa on tuotu kiinnostavasti meidän maailmamme asioita ja ongelmia fantasiaelementteinä osaksi tarinaa ja päähenkilöiden hyödyntämät erityiset voimat olivat mielestämme hauskoja ja kekseliäitä. Teoksessa on paljon realismia ja se ottaa kantaa meidän maailmamme asioihin fantasian keinoin. Totesimme lukupiirissä, että Kaupunki joksi tulimme on myös rakkauskirje New Yorkille ja herätys kaupunkilaisille. “Nainen kohauttaa olkapäitään. Molemmat kääntävät selkänsä jatkaakseen pyörien kauppaamista. Manny lähtee kävelemään kohti aluetta, jolla ihmiset odottavat Lyftiä tai Uberia. Hänen puhelimessaan on molemmat sovellukset, mutta hän ei ole käyttänyt niitä. Täällä ei pitäisi olla mitään häntä varten.” Aivan kaikki meidän lukupiirissämme eivät olleet lämmenneet teokselle. Osaa oli harmittanut teoksen New York -keskeisyys ja paljon viittauksia ja sävyjä menikin lukiessa ohi meiltä, jotka emme tunne New Yorkia tai sen asuinalueiden ominaispiirteitä. Tarinassa ja hahmoissa oli myös havaittavissa joitakin supersankaritarinoiden ja fantasian trooppeja, mikä oli yllätti meidät Jemisinin Murtunut maailma trilogian lukemisen jälkeen. Teoksen alku oli hidas, kun samankaltaisia tilanteita seurattiin ja pyöriteltiin yksitellen eri näkökulmista. Osaa se oli haitannut enemmän kuin toisia. Joillekin hahmot olivat tarpeeksi kiinnostavia ja erilaisia niin, että jokaisen näkökulman seuraamisessa oli tuntunut olevan tarpeeksi jotakin uutta ja mielenkiintoista. Osalla taas lukeminen oli tyssännyt hitauteen. “Minä laulan kaupunkia. Vitun kaupunkia.” Teoksen käännös oli harmiksemme iso pettymys niille, jotka meidän lukupiirissämme tarttuivat tuoreeseen suomennokseen. Välimerkkejä, kirjaimia ja jopa kokonaisia sanoja puuttui. Lauseita oli käännetty sanasta sanaan niin, että ne eivät olleet järkeviä suomeksi. Sulut alkoivat, eivätkä loppuneet koskaan, sanoja oli taivutettu väärin ja niihin oli tullut lyöntivirheitä, ja pahimpana olivat jopa loukkaavat käännökset. Alkuperäisteoksessa ollut “trans fellow” oli käännetty suomeksi transvestiitin slurria hyödyntämällä, joka siis on sekä loukkaava että virheellinen, koska kyse ei ole edes samaan asiaan viittaavasta alatyylisestä sanasta. Myös “women of color” oli käännetty “värilliset naiset”, joka viittaa ennemminkin loukkaavana pidettyyn muotoon “coloured women”. Nopealla taustatyöllä nämä asiat olisivat selvinneet sellaisellekin, jolle kyseiset termit ovat vieraita. “Hänen ajatuksensa syttyvät tuleen – MENE POIS IRTI MINUSTA ÄLÄ KOSKE MINUUN PÄÄSTÄKÄÄ MINUT POIS TÄÄLTÄ – ja hänen ruumiinsa kouristuu kasaan ilman minkäänlaista tietoista ponnistusta.” Me kaksi aiomme ehdottomasti jatkaa lukemista jatko-osiin, ehkä sitten englanniksi. Trilogian toinen osa on julkaistu alkuperäiskielellä, The World We Make, mutta sitä ei ole vielä käännetty suomeksi. Kaupunki joksi tulimme, N. K. Jemisin, Jalava, 2023 Suomentanut Mika Kivimäki Englanninkielinen alkuteos: The City We Became, 2020

Japanilaisen Yoko Ogawan dystooppinen teos, Muistipoliisi, oli pitkään omalla lukulistallani kun tykästyin erityisesti sen kanteen ensinäkemällä. Nyt pääsin vihdoinkin myös itse kuuntelemaan teoksen. Muistipoliisissa tarina etenee hitaasti ja ympäröivä maailma avautuu lukijalle pikkuhiljaa päähenkilön kautta. Hän on noin 30-vuotias kirjailija, jonka vanhemmat ovat menehtyneet hänen ollessaan vielä lapsi. Teos liikkuu paljon nykyhetkessä ja sivuaa paikoin päähenkilön menneisyyttä samalla avaten lukijalle saaren kohtaloa. Päähenkilö asuu Japanissa pienellä saarella, jossa vähin elein asiat ja esineet joutuvat unohduksiin. Muistipoliisit pitävät huolen, että ihmiset saarella eivät käytä tai ole lainkaan kosketuksissa unohtuneiden asioiden kanssa. Unohduksiin ovat jääneet jo linnut, radio, osa ammateista ja paljon muuta. Saaren ihmiset vaikuttavat olevan sopusoinnussa unohdettujen asioiden kanssa ja jatkavat niin normaalisti elämäänsä eteenpäin kuin se vain on mahdollista muuttuvan maailman keskellä. “Kaikkien lintujen lennettyä pois tuli hiljaista kuin ilma niillä main olisi pidättänyt hiiskumatta hengitystään. Omistajat ottivat tyhjät häkit mukaansa ja palasivat kotiinsa. Tällä tavoin lintujen katoaminen tuli päätökseensä.” Joidenkin saarelaisten on kuitenkin mahdotonta unohtaa ja näitä ihmisiä Muistipoliisit jahtaavat muistinmetsästyksissään. Päähenkilön kustannustoimittaja, R, on yksi ihmisistä, joilla ei ole kykyä unohtaa katoavia esineitä. Päähenkilö piilottaa R:n kotiinsa Muistipoliiseilta, koska hän ei ole turvassa omassa kodissa. Päähenkilön toinen ystävä on vanhempi mies, jota kutsutaan Papaksi. Pappa toimi aikoinaan laitturina, ennen veneiden unohtamista ja on auttanut pitkään päähenkilöä kodin kunnostuksissa ja muissa tehtävissä. Pappa myös tietää R:n olevan piilossa päähenkilön kotona. Päähenkilön, Papan ja R:n ystävyys syventyy piilottelun myötä ja tykkäsin paljonkin lukea näiden hahmojen keskinäistä dialogia. Ympäröivä maailma saarella jää kuitenkin lukijalle pääosin pimentoon, mutta pieniä pilkahduksia maailmasta tulee päähenkilön takaumien sekä näiden kolmen hahmon keskustelujen myötä. Tämän katoavan maailman kuvaamiseen mielestäni toimi hyvin Ogawan hajanainen ja salainen kirjoitustyyli, joka sai paikoin jopa kylmät väreet kulkemaan kroppaa pitkin. “Hän käsittelee kirjoituspapereita aina huolellisesti. Joka kerta sen nähdessäni minua alkaa jännittää. Tulen nimittäin levottomaksi siitä, olenko mahtanut kirjoittaa kirjallisuutta, joka oikeuttaisi moisen huolellisuuden.” Tunnelma on kirjassa latautunut läpi tarinan, vaikka ei siinä kauheasti tapahdu. Loppua kohden kirjan tunnelma syveni entisestään ja piti minut tiukasti otteessaan viimeisille sivuille asti. “Toisinaan mietin mitähän tältä saarelta katosi aivan ensimmäisenä.” Muistipoliisi, Yoko Ogawa, Tammi, 2021 Suomentanut Markus Juslin Japaninkielinen alkuteos: Hisoyaka na Kessho, 1994

Such a Fun Age kertoo 25-vuotiaasta Emirasta, mustasta nuoresta naisesta, joka työskentelee osa-aikaisesti lapsenvahtina valkoisen Alix Chamberlainin perheessä. Rouva Camberlain on jäänyt Emiralle etäiseksi, mutta kaksivuotiaasta Briarista on tullut Emiralle rakas.  Kirjan tapahtumat alkavat hätäisestä puhelusta, jonka Emira saa ystävänsä syntymäpäiväjuhlilla. Rouva Camberlainin kotiin on kutsuttu poliisit ja hän haluaa, että Emira tulee hakemaan pienen Briarin hetkeksi pois hässäkän tieltä. Emira ja hänen paras ystävänsä Zoila rientävät lapsenvahtikeikalle extra tienesti mielessä, mutta ilta eskaloituu videollekin tallentuvaan skandaaliin. Rikkaalla valkoisella alueella sijaitsevassa ruokakaupassa asiakas ja vartia alkavat syyttää Emiraa valkoisen lapsen kidnappaamisesta. Skandaali sysää liikkeelle erilaisia asioita Emiran elämässä ja Alix Chamberlaininin mielessä. Hyväntahtoinen rouva Chamberlain ymmärtää yhtäkkiä tuntevansa lapsenvahtiaan hyvin vähän ja päättää tutustua ja ystävystyä Emiraan pitääkseen hänet elämässään. “Whenever Alix was afraid that Emira was mad at her, she came back to the same line of thought: Oh my god, did she finally see what Peter said on the news? No, she couldn’t have. She’s always like this, right?”  Meidän suljetussa lukupiirissämme kaikki, jotka olivat ehtineet lukea romaanin, olivat tykänneet teoksesta. Sen parasta antia olivat taidokkaasti ja uskottavasti rakennetut hahmot, joihin emme ehkä pystyneet suoraan samaistumaan, mutta joita seurasimme kiinnostuneina. Monet tarinan hahmot ovat valkoisia, mikä ei yllättäen meitä tämän teoksen kohdalla haitannut ollenkaan. Hahmojen kautta käsiteltiin kiinnostavasti muun muassa eksotisointia ja performatiivista liittolaisuutta. Erityisen antoisaa oli mielestämme eksotisoinnin tuominen ei-romanttisesta näkökulmasta. Romaanissa oli muutenkin vähän pahaenteinen tunnelma ja joku lukupiirissä oli hetken aikaa pohtinut lukiessa, saako kirja trillerimäisiä piirteitä. Osa lukupiirissä taas koki lukeneensa kuin draamantäyteistä televisiosarjaa ja etenkin äänikirjan kuuntelijoille kokemus oli ollut myös hyvin visuaalinen ja käsinkosketeltava. “Alix fantasized about Emira discovering things about her that shaped what Alix saw as the truest version of herself. Like the fact that one of Alix’s closest friends was black. Alix's new and favorite shoes were from Payless, and only cost eighteen dollars. That Alix had read everything that Toni Morrison had written.” Emiran ja Briarin suhde oli rakennettu ihanasti ja sitä oli monen mielestä ollut kiva seurata. Oli myös kiinnostava seurata suhteeseen liittyvää sisäistä konfliktia Emiran maailmassa. Emira on koulutettu aikuinen nainen, joka potkitaan muutaman kuukauden päästä vanhempiensa terveydenhuollon vakuutuksen piiristä. Niinpä hänen tulisi löytää “oikeita töitä”, osa-aikaisten töiden sijaan, satunnaisena lapsenvahtina sekä kirjurina. Hän kuitenkin rakastaa työtään lapsenvahtina, eikä voi uskoa onneaan siitä, että hänelle maksetaan leikkimisestä erityisesti Briarin kanssa. Lukupiirissä keskustelimme siitä, kuka oikeastaan oli tarinan oikea päähenkilö. Lukemista aloitellessamme automaattisesti oletimme sen olevan Emira, mutta hänessä tapahtui loppujen lopuksi aika vähän kasvua tai muutosta. Tapahtumat tuntuivat lähinnä pyörivän hänen ympärillään, jopa ilman hänen aktiivista osallistumistaan. Tarinassa on muutamia vähemmän uskottavia yksityiskohtia, jotka eivät kuitenkaan pilanneet lukukokemusta, mutta joille naureskelimme lukupiirikeskustelussa. Loppu tuntui myös vähän hutaistulta muuten niin kokonaiselle teokselle, mutta suosittelemme kirjaan tarttumista. “I just think it would be best if we went our separate ways and… that those paths never like… came back together.”  Such a Fun Age on Kiley Reidin esikoisteos. Häneltä on tulossa seuraava kirja vuonna 2024 ja moni lukupiiriläinen totesi haluavansa päästä käsiksi Reidin uusimpaan kirjaan, koska tämän kirjan kirjoitustyyli sekä hahmojen rakennus olivat niin onnistuneita. Such a Fun Age, Kiley Reid, 2019

Kiinalainen 11-vuotias poika jää orvoksi, kun Kantonissa riehuva tauti vie hänen äitinsä. Voimaton kuoleva poika pelastuu itse taudilta ihmeellisesti tuntemattoman valkoisen miehen avulla, joka parantaa hänet hopeatangon ja kahden sanan voimalla. Mies vie pojan Lontooseen ja pian selviää, ettei mies ehkä eksynytkään perheen kotiin sattumalta. Tohtori Lovell on ohjaillut pojan elämää etäältä jo pidempään ja nyt hän pyytää tätä valitsemaan itselleen uuden, englantilaisemman nimen. Näin seikkailukirjoista inspiroituneena pojasta tulee Robin Swift. Lontoossa tohtori Lovellin luona Robin viettää päivänsä opiskellen erilaisia kieliä, tohtorin valitsema päämäärä, Babel ja kääntämisen opiskelu, mielessä. Babel on Oxfordin maineikas kuninkaallinen kieliakatemia, jossa kielet eivät ole vain kieliä ja kääntäminen vain kääntämistä. Sanoihin liittyy taikaa ja hopea on sen avain. “Totta kai. Kieli on rikkaus siinä missä kulta ja hopea. Kielioppien takia on taisteltu ja kuoltu.” Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun alun Englantiin, sekä englannin siirtomaavaltoihin, keskittyen Kiinaan. Fantasiaelementit värittävät paljon historiaa ja koko Englannin mahti keskittyy etenkin maagiseen hopeaan ja sanojen voimaan. Babel on hopean ja siellä opiskeltujen kielten vuoksi mittaamattoman arvokas englantilaiselle yhteiskunnalle ja sen valta-asemalle. Sille elintärkeää ovat myös ulkomailta tuodut kielten taitajat ja siksi myös Robin on tuotu Kiinasta asti opiskelemaan Oxfordilaiseen akatemiaan. “Ramy katsoi häneen. Musta kihara valahti Ramyn silmille. Se oli Robinin mielestä uskomattoman viehättävää. ‘Onko kaikki hyvin?’” Kuangin aikuisille suunnatussa fantasiateoksessa yhdistyy kiinnostavasti historia, kielten etymologia, kääntämisen filosofia, ihmissuhdekiemurat, fantasiaelementit ja kolonialismi. Tarinaan on ammennettu paljon meidän maailmastamme, ja etenkin etymologiaa ja erilaisia todellisia ilmiöitä oli mielenkiintoista seurata fantasiamaailmaan yhdistettynä. Kirjailija on kirjoittanut muitakin fantasiateoksia, joista Aracelis luki hetki sitten toistaiseksi suomentamattoman teoksen The Poppy War. Babelin alussa oli samankaltainen tunnelma, kuin The Poppy War romaanissa ja jonkin aikaa Aracelis sotki päähenkilöt toisiinsa. Hyvin nopeasti Robin kasvaa kuitenkin täysin toisen romaanin päähenkilöstä poikkeavaksi ja tarina eroaa aivan omanlaisekseen. “Tangon voima on sanoissa. Tarkasti sanottuna siinä osassa kieltä, jota sanat eivät pysty ilmaisemaan - osassa joka katoaa, kun vaihdamme kielen toiseen.” Vaikka romaani on pitkä, ei tahti ole alussakaan hidas. Heti ensimmäisistä sivuista alkaa tapahtua ja koko ajan maailmasta selviää lisää ja lisää. Maailmaa avataan lukijalle pikkuhiljaa läpi kirjan ja pienimmät yksityiskohdatkin selviävät aikanaan. Myös erilaiset konfliktit Robinin elämässä ja ajatusmaailmassa tulevat mukaan tarinassa aikaisin, ja pojan sisäistä taistelua olikin kiinnostava seurata. Kirja veti hyvin alusta loppuun saakka ja etenkin keskivaihe ja loppusuora olivat Térin mielestä erityisen kiinnostavia. Lopussa osa tapahtumista tuntui välillä menevän jopa niin uskomattomaksi ja nopeatempoiseksi, että asiat tuntuivat Térin mielestä mahdottomilta. Se ei kuitenkaan haitannut muuten uskottavassa fantasiamaailmassa. “Robin oli täällä onnellinen, jatkoi tasapainoittelua kahden maailman välissä ja perusteli sen itselleen sillä, että odotti yhä Griffinin viestejä - salaisen kapinallisuuden tärkein tehtävä oli lievittää Robinin syyllisyyttä siitä, että kaikella tällä kullalla ja loistolla oli ollut hintansa” Teoksessa käydään jonkin verran keskusteluja rasismista, orjuudesta ja valkoisesta ylivallasta. Tarinassa käsitellään hienosti myös “valkoista syyllisyyttä” ja muita meidän maailmasta tuttuja ilmiöitä. Monien tilanteiden avulla tuodaan kiinnostavaa ajankuvaa ja fantasiaelementit on sijoitettu sen aikaiseen maailmantilanteeseen. Silti lähes kaikki päähenkilöt ovat poc-hahmoja, eikä tarina ole mielestämme kärsimystarina. Valitettavasti suomenkielisessä teoksessa oli yllättävän paljon virheitä, jotka häiritsivät hieman lukemista. Lauseista puuttui toisinaan sana, jonka pystyi onneksi päättelemään asiayhteydestä. Kirjassa on myös paljon alaviitteitä, jotka rikkovat lukemisen virtaavuutta. Etenkin Araceliksen lukukokemusta hankaloitti viitteiden vaatima sivuilla poukkoilu ja tekstistä oikean kohdan etsiminen. Viitteet olivat tarinan kannalta usein todella oleellisia, joten niiden ohi ei voinut myöskään hyppiä. Tästä syystä Aracelis turvautui toisinaan jatkamaan tarinaa äänikirjamuodossa, jossa viitteet oli saatu nivottua selkeästi osaksi muuta tarinaa. Äänikirja on toistaiseksi saatavilla vain englanniksi, mutta tulee myöhemmin tarjolle myös suomenkielellä. Babel, R. F. Kuang, Teos, 2023 Suomentanut Helene Bützow Englanninkielinen alkuperäisteos: Babel, 2022

Tällä tavalla hävitään aikasota on kahden kirjailijan luoma moniulotteinen maailma ja rakkaustarina. Kirja kertoo kahdesta aikamatkaajasta, Sinisestä ja Punaisesta, joiden molempien näkökulmasta tarinaa seurataan. Teos alkaa noudattaen tiettyä kaavaa. Jokaisen kappaleen alussa maalataan kuva aikasäikeestä ja tehtävästä, jota jompikumpi agentti on suorittamassa. Hyvin pian tehtävä jostain syystä keskeytyy ja pääsemme lukemaan toisen agentin lähettämän kirjeen. Sininen ja Punainen lähettelevät kirjeitä erikoisin tavoin. Osa kirjeistä tulee tuhota ennen lukemista, osa taas on kätketty marjoihin, siemeniin tai lintuihin. Kirjeiden myötä nämä kaksi naista tutustuvat ja rakastuvat toisiinsa. Vaikka, eivät he taida oikeastaan olla edes naisia. “Minusta on mukava kirjoittaa sinulle. Minusta on mukavaa lukea sinua. Kun saan kirjeesi luettua, vietän salaa kuumeisia hetkiä muotoillen vastaustani, miettien tapoja sen lähettämiseen. Voin laukaista yhdistelmän piristäviä tai rauhoittavia kemikaaleja pelkällä tarkkaan muotoillulla fraasilla; sisälläni oleva tehdas tuottaa minkä vain tahtomani huumaavan aineen.” Maailma on post-humanistinen ja käynnissä on kahden tahon, Puutarhan ja Viraston, aikasota. Maailmaa avataan aika vähän ja tarinan fokus on katkeamattomasti kahdessa hahmossa ja heidän välisessä jännitteessään. Heahmoja ympäröivä maailma aukeaa lukijalle kuin sivulauseissa ja lähes huomiotta. Punainen ja Sininen matkaavat eri aikasäikeissä tuntemaamme menneisyyteen ja hankalasti hahmotettavaan tulevaisuuteen. Osa tapahtumista sijoittuu lukijallekin mahdollisesti tuttuihin tapahtumiin ja osa taas abstraktiin tilaan tai aikaan. Kirjan parasta antia on kaunis maalaileva kieli. Suomennos on mielestämme onnistunut erinomaisesti ja juuri lukemamme suomenkielinen teos soljuu taitavasti eteenpäin. Ihan kaikkea kuvaillaan tarkasti ja aistillisesti. Kielen leikittely ja rakennetut kielikuvat olivat kaunista ja taidokasta seurattavaa, mutta maalaileva kuvailu myös hidasti tarinaa, välillä vähän liiaksikin. Toisaalta teoksen kappaleet ovat lyhyitä ja teksti nopealukuista, niinpä pitkästä junnauksesta ei missään nimessä ollut kyse. “Minut lähetetään epäilemättä korjaamaan aiheuttamasi vahingot. Ja sitten me juoksemme taas, me kaksi, yläsiimaan ja alasiimaan, sytyttämässä ja sammuttamassa tulipaloja, kaksi saalistajaa, jotka tulevat kylläisiksi vain toistensa sanoista.” Alussa teoksen idea tuntui kiinnostavalta ja agenttien toisilleen jättämät kirjeet jännittäviltä ja ilahduttavilta. Punainen ja Sininen opettelevat paljon uusia asioita kirjeitä muodostaessaan ja heidän keskinäisen kiintymyksen muodostumista hymyilytti seurata. Hahmoissa ja heidän näkökulmissaan on kuitenkin vain vähän eroja ja ne sulautuivat helposti toisiinsa. Agenttien kappaleet ja kirjeet tuntuivat sen verran samankaltaisilta, että jos ei muistanut mihin on jäänyt edellisellä lukukerralla, kesken kappaleen oli vaikea saada selvää kumpi hahmoista toimii kertojana. Sillä ei toisaalta ollut niin väliä tarinan seuraamisen kannalta. Maalailu ja tunnelma tuntuivat olevan kuitenkin pääosassa. Vajaan sadan sivun kohdalla tarina tuntui jämähtävän. Sama kaava toistuu ja eri aikasäikeistä kerrotut palaset ovat niin pirstaleisia, että niistä on vaikea saada kiinni. Romaani nojaa rakkauskirjeisiin ja niiden kautta tarina lähtikin uudelleen käyntiin ainakin Térille. Aracelis luki keskikohtaa pidemmällekin turhautuneena ja tempautui tarinaan uudelleen mukaan vasta loppuvaiheessa kun nimenomaan kirjeiden ulkopuolella alkoi tapahtua enemmän. “Ajan siimoissa laulavat Punaisen soturisiskojen kepeät, ketterät askeleet: Virasto on haistanut hänen petoksensa, sankarinsa kääntymisen. Nyt hän on lihaa heidän hampaissaan.” Téri nautti etenkin kirjeistä ja niiden kielestä. Aracelis ei ehkä ollut niin romanttisella tuulella niitä lukiessa ja loppupuolella ne alkoivat tuntua lähinnä turhan teatraalisilta, julistavilta ja toisteisilta. Sen sijaan Aracelis nautti enemmän rakennetusta maailmasta, sen hienovaraisesta kuvailusta ja konfliktin pikkuhiljaisesta aukenemisesta. Tällä tavalla hävitään aikasota, Amal El-Mohtar & Max Gladstone, Hertta, 2023 Suomentanut Kaisa Ranta Englanninkielinen alkuperäisteos: This Is How You Lose the Time War, 2023

Innostuimme reilun sadan sivun mittaisesta fantasiateoksesta heti kun löysimme sen. Ajattelimme, että parhaimmillaan The Empress of Salt and Fortune voisi toimia matalan kynnyksen ponnahduslautana fantasiakirjojen maailmaan, mutta valitettavasti siihen tarkoitukseen tämä teos ei sovellu lainkaan. Lyhyt romaani on hankalasti ymmärrettävä ja se jäi monelta meidän lukupiiristämme lukematta kokonaan. Niistä muutamasta, jotka sen olivat lukeneet, pari oli saanut kuitenkin jotain irti. The Empress Of Salt and Fortune sijoittuu fantasiamaailmaan, jota avataan kirjassa lähinnä puhumalla asioista sellaisella “oletuksella”, ihan kuin lukija tietäisi jo kaiken kyseisestä maailmasta. Mitään ei siis avattu tai selvennetty, mutta saimme ehkä jonkinlaisen tuntuman maailmaan. Jossain vaiheessa tajusimme, että seuraamme kahta hahmoa, jotka ovat jonkinlaisella matkalla. Almost Brilliant ja Chih. Almost Brilliant paljastui linnuksi ja Chih papiksi. Nämä kaksi matkalaista tapaavat vanhan naisen, Rabbitin, jota kutsutaan myös isoäidiksi. Rabbitin kotona kolmikko tutkailee vanhoja arkistoja ja esineitä, ja Rabbit kertoo elämästään Empress of Salt and Fortunen hovissa. “This is fine. But let them ask, and perhaps let them be kind when they do so. Some things are easier to explain to the birds and the beats of the forests than to even the most sympathetic of clerics.” Osa meidän lukupiiriläisistä oli tarttunut romaaniin äänikirjana, mutta tarinaa oli ollut hankala seurata ilman fyysistä tekstiä. Etenkin nimet, Almost Brilliant ja Rabbit, olivat harhaanjohtavia ääneen luettuina, kun isoja alkukirjaimia ei voinut erottaa puheesta. Tarinassa myös hypitään ajassa Rabbitin menneisyyden tarinoista nykyhetkeen. Aikahypyt oli painettuun kirjaan merkitty selkeästi, mutta äänikirjassa hyppyjen mukana oli ollut vaikea pysyä. Tämän lisäksi jokainen kappale aloitetaan jonkinlaisella lyhyellä runolla, joka vain etäisesti liittyy kappaleeseen ja sekoitti entisestään äänikirjan kuuntelijaa. Lukupiirikeskustelussa osa aukoista saatiin täytettyä. Lähes kaikille oli jäänyt jotakin epäselväksi, mutta onneksi usein toisilla oli kysymyksiin vastaus. Keskustelussa menikin paljon aikaa vain siihen, että lähes mekaanisesti kävimme läpi, mitä olimme oikeastaan lukeneet. Lopulta niille, jotka teoksesta olivat myös nauttineet, Rabbitin tarinat empressin hovista osoittautuivat kirjan kiinnostavimmaksi anniksi. Niiden kautta romaaniin saatiin yhtenäinen tarina, jolla oli aloitus ja lopetus. Siinä seurattiin myös kiinnostavia ja koskettavia ihmissuhteita ja käänteitä maailmassa. “She kissed the top of my head comfortingly, and I told her my secret. She listened calmly, and she wiped my eyes when I cried.” Rabbitin ja empressin herkkää suhdetta oli kiinnostava seurata ja kaksikko tapasi myös muita kiinnostaviksi osoittautuvia hahmoja. Loppujen lopuksi Rabbitin tarinassa oli kuitenkin aika vähän fantasian elementtejä ja tarina pyöri aika realististen asioiden ympärillä. Rabbit ja empress kohtasivat ihmissuhdedraamaa, petosta, rakkautta ja misogyniaa. The Empress Of Salt and Fortune on osa pidempää fantasiasarjaa, jonka kaikki osat ovat suunnilleen sadan sivun mittaisia ja ne voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Konseptina tämä kuulostaa todella kiinnostavalta, mutta meidän lukupiirissämme kukaan ei vaikuttanut super innostuneelta jatkamaan lukemista muihin sarjan osiin. Joskus toisiin osiin voisi olla kiinnostava tutustua sen verran, että näkisi kuinka sarjan osat linkittyvät toisiinsa, mutta voi olla, että se jää vain ajatuksen tasolle. The Empress Of Salt and Fortune, Nghi Vo, 2020

Ernest Lawsonin esikoiskirja aloittaa vauhdikkaan ja hauskan höpersankareista kertovan lastenkirjasarjan. Höpersankarit ovat kuin supersankareita, mutta vähän erikoisemmilla voimilla. Taavi muuttaa isänsä Karva-Karin kanssa Höpsövaaran kaupunkiin. Karva-Kari on saanut työpaikan opettajana höpersankareiden koulusta kiireisellä aikataululla. Taavi aloittaa uutena oppilaana samassa koulussa kuin isänsä ja uuden koulun aloittaminen jännittää. Tavallisen jännityksen lisäksi extra paineita aiheuttaa se, että koulu on suunnattu höpersankareille ja Taavilla ei ole höpervoimaa. Hän tulee olemaan koulun ainoa höpervoimaton oppilas. Asiaa ei auta myöskään se, että Taavin isä on todella tunnettu ja kaikkien ihailema höpersankari. “Taavi ja hänen isänsä olivat vasta eilen muuttaneet Höpsövaaran kaupunkiin, kesken juuri alkaneen syyslukukauden. Taavin isä, Karva-Kari, oli nuorempana koko Suomen tuntema ja kaikkien rakastama Höpersankari, joka aikoinaan taisteli menestyksekkäästi höperpahiksia vastaan.” Pian koulun alettua kaikille oppilaille selviää, ettei Taavilla ole voimia ja hän saa osakseen ilkkumista ja ihmettelyä. Tästä huolimatta Taavi löytää nopeasti myös ystäviä: Nauru-Noel, jonka höpervoima on vastustamattoman tarttuva nauru, ja Korianteri-Kiia, jonka lähellä ruokailevat ihmiset saattavat maistaa saippuan suussaan. Uuden höpervoimattoman oppilaan saapumisen lisäksi koulussa on kuitenkin tapahtunut muutakin. Kaksi opettajaa ovat kadonneet mystisesti kesäloman aikana ja näiden tilalle on juurikin palkattu Taavin isä sekä epäilyttävä ja ilkeä rouva Hanuri. Taavi alkaa selvittää mystistä tapausta uusien ystäviensä kanssa. “‘Meidän koulussa tapahtuu kummia,’ Kiia aloitti. ‘Kaksi opettajaa on kadonnut. Kesälomalla. Se ei ole normaalia. Ei sillä että tässä koulussa mikään ois normaalia, mutta silti.’” Lawsonin kirjoitustyyli on lennokasta ja hauskaa. Me nauroimme äänen lähes joka sivulla. Tarina on yksinkertainen ja sitä on helppo seurata. Silti kiinnostavia elementtejä löytyy paljon, kiinnostavimpana tietysti erilaiset höpervoimat. Kirjassa käsitellään myös teemoja liittyen erilaisuuteen ja ulkopuolisuuteen. Tarinan myötä nähdään, kuinka erilaisuus on rikkaus ja kuinka jokaisen voimat ja vahvuudet ovat tärkeitä. Maria Makkosen kuvitus on todella onnistunutta ja antaa hyvän lisäyksen Lawsonin tekstiin. Kuvitus on sarjakuvamaista ja siitä oli kiva tutkia yksityiskohtia. Vaikka kuvat antavat kivan lisän huumoria jo valmiiksi hauskaan tarinaan, toimii tarina hyvin myös äänikirjana. Teos löytyy äänikirjapalveluista Lawsonin itsensä lukemana ja toimii vähän nuoremmillekin lukijoille nimenomaan äänikirjan muodossa. “Aika ajoin ympäriltä kuitenkin kaikui lauseita, joita ei tavallisessa koulussa kuule: ‘Hei älä niistä maahan, sä tiedät että sun räkä syövyttää asfalttiin reiän!’” Tässä osassa pääsimme tutustumaan muutamiin höpervoimiin ja Lawsonin luomaan maailmaan. Keväällä 2024 on tulossa jo seuraava osa höpersankareista ja haastattelussamme kirjailija lupasi, että pääsemme silloin näkemään paljon uusia höpervoimia. Ensimmäinen osa jäi myös niin kesken, että toista osaa ei melkein malta odottaa. Höpersankarit 1: opejahti, Ernest Lawson, WSOY, 2023 Kuvitus Maria Makkonen

Pujottelemme tiiviin ihmismassan läpi lehdistökeskuksen kokoushuoneeseen ja oven sulkeuduttua perässämme Helsingin kirjamessujen hälinä jää hetkeksi ulkopuolelle ja edessämme istuu hymyilevä Ernest Lawson. Opettaja, näyttelijä, juontaja ja koomikko Ernest Lawson on nyt myös kirjailija. Hänen esikoiskirjansa Höpersankarit: Opejahti julkaistiin kirjamessuviikolla syksyllä 2023. Meidän arvion teoksesta voit lukea täältä. Ernest Lawson on kirjamessuilla ensimmäistä kertaa kirjailijan roolissa ja kertoo vielä prosessoivansa ajatusta itsekin. “Tuntuu hassulta sanoa itseäni kirjailijaksi, kun kirja on niin tuore. Kävin heti katsomassa WSOYn lasten- ja nuorten puolelta, että onko Höpersankarit oikeasti olemassa ja siellä se oli kaikkien ’oikeiden’ kirjojen joukossa.” Lawson nauraa. Ernest Lawson kirjoitti alakouluikäisille suunnatun lastenkirjan, joka kertoo höpersankareista. Kirja on humoristinen ja sen idea on kypsynyt kirjailijan mielessä pitkään. “Idea teokseen on osittain tullut opettajaopintojen aikana. Osittain se on kypsynyt jo pidempään. Olen itse aina tykännyt supersankareista, ja yliluonnolliset voimat ja taikuus ovat kiinnostaneet. Opintojen aikana näin koulumaailmaa ja mietin, miten nämä kaksi asiaa voisi yhdistää.” Lawson kuvaa itseään hupiukoksi. Hän tykkää kirjoittaa juttuja, jotka naurattavat. Hän kertoo oman huumorintajunsa olevan vitosluokkalaisen tasolla, joten hauskan lastenkirjan kirjoittaminen lienee ollut luontevaa. Höpersankarit: Opejahti sijoittuu Höpsövaaran kaupunkiin, jonka asukkailla on erilaisia höpervoimia, kummallisia supervoimia, joista osasta on ehkä jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Kirjan päähenkilönä toimii kuitenkin Taavi, jolla ei ole höpervoimaa lainkaan. Taavin isä Karva-Kari aloittaa opettajana höpersankarien koulussa ja Taavi joutuu samaan kouluun ainoana oppilaana, jolla ei ole höpervoimaa. Taavi painii kirjassa erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteiden kanssa, vaikka löytää koulusta ystäviäkin. Lawson kertoo, että vaikka Taavi ei suoraan pohjaa kehenkään todellisuuden henkilöön, on nelosluokkalaisen Taavin kokemat tunteet samoja, joita hän on itse kokenut lapsena ja kokee toisinaan edelleenkin. “Itse olen kokenut paljon erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita, niin kuin me kaikki olemme. Väitän että kyseessä on isompi juttu, kuin ihonväri, hiukset tai kieli. Luulen, että varsinkin herkässä teini-iässä ajattelee, että ‘kukaan ei ymmärrä minua’ ja ‘minä olen ainoa, joka tuntee näin’. Ne ovat helposti samaistuttavia tunteita. Taavi on jonkinlainen versio niistä tunteista, joita itse olen sen ikäisenä kokenut.” Lawson kertoo. “On ollut hedelmällistä kirjoittaa tunteet teokseen sillä tavalla, että syy ulkopuolisuudelle ei ole ihonväri tai se, että olisi huono jalkapallossa. Syy on erilaisuuteen on konkreettinen, mutta fantasiamaailmasta otettu: Taavi on ainoa, jolla ei ole voimia.” Tavis-Taavista puhutaan kirjassa selän takana ja uutinen hänen höpervoiman puutteestaan leviää koulussa nopeasti. Lawson paljastaa, että vaikka selän takana supattelu on kirjoitettu teokseen luokkakaverien puheena, sen voi aikuisena tulkita myös niin, etteivät supattelut ehkä olekaan aitoja. Ne voivat olla kuvaus Taavin sisäisestä maailmasta: hänen omasta epävarmuudestaan ja sisäisestä dialogistaan. Todellisuudessahan ihmiset keskittyvät paljon vain itseensä ja siihen, mitä muut heistä itsestään ajattelevat. Kirjassa on paljon hahmoja, joilla on toinen toistansa hassumpia höpervoimia. Inspiraatio kirjan hahmoihin lähtikin juuri erilaisista höpervoimista. Lawson paljastaa, että sellaisia höpervoimia, joita emme päässeet näkemään tässä teoksessa, on vielä paljon jäljellä. “Lähdin siitä, että supersankarit ovat kaikille tuttuja. Supersankarivoimat ovat kaikille tuttuja. Minkä takia en löydä kirjallisuudesta tai elokuvista ‘epäcooleja’ voimia? Miksei ole supersankaria, jonka voima olisi se, että se puhuu tai kävelee vain väärinpäin?” Kirjailija lähti keksimään höpervoimia ja mietti sitten, kenelle ne voisivat sopia. Yhtenä oudoimmista voimista Lawson mainitsee Korianteri-Kiian voiman. Voiman ansiosta osalla Kiian lähellä olevista ihmisistä alkaa syödessä maistua saippua suussa. Lawsonin Putous-ajoilta on päätynyt joitakin ajatuksia kirjaan. Kirjailija oli mukana Putous sketsisarjassa vuonna 2017 ja kertoi pohtineensa jo silloin, mitä opettajat eivät ainakaan saisi olla. Silloin pohdinnoista syntyi sketsihahmo Ansa Kynttilä. Nyt lastenkirjaan samoista pohdinnoista kehittyi opettaja, jonka höpervoima on se, että hän on niin tylsä ja puuduttava, että saa oppilaat nukahtamaan. “En puhu kirjassa kovinkaan maarittelevasti opettajista, vaikka paljon suomalaista opettajakuntaa arvostankin”, Lawson nauraa. “Ehkä minulla on kuitenkin lupa veistää vitsiä siitä, että millainen olisin itse huonoimmillani.” Toinen Putouksen aikoihin noussut ajatus on vitsi perunasta. “Kun olin Putouksessa, sain paljon viestejä ja tapasin kauppakeskuskeikoilla lapsia, jotka tulivat fanittamaan hahmoja ja ehdottamaan seuraavaa hahmoa. Moni halusi ehdottaa seuraavaa Putous-hahmoa ja ylivoimaisesti suosituin ehdotus oli peruna. Ympäri Suomen, ihan sama missä kävi, oliko se ykkös- tai kutosluokkalainen, aina ehdotettiin, että tee peruna-hahmo”, Lawson muistelee hymyillen. Jostain syystä lapsia ympäri Suomen naurattaa peruna, ja koska peruna ei koskaan päätynyt Lawsonin Putous-hahmoksi, hän päätti, että kirjaan tulisi hahmo, jonka nimi olisi jokin versio perunasta. Näin rehtori Perunainen sai nimensä ja nimi nauratti myös kirjailijan omia lapsia. “Ihmisten pitäisi varmaankin tehdä enemmän ruoka-aiheisiin liittyvää huumoria”, kirjailija nauraa. Lawson luki kirjaa ensin omille lapsilleen, sillä ajatuksella, että jos omat lapset eivät tykkää, niin sitten kirjaa ei ehkä uskaltaisi esitellä muillekaan lapsilukijoille. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka omat lapset olivat vielä nuorempia kuin teoksen ensisijainen kohdeyleisö. Sen sijaan lasten kanssa syntyi kiinnostava keskustelu kirjallisuudesta ja tarinoiden synnystä. “Olin iloisesti yllättynyt siitä, miten hyvin vitsit upposivat. Hahmojen nimet naurattivat, höpervoimat naurattivat”, Lawson muistelee. “Etenkin isomman kanssa saatiin keskustelua aikaiseksi kirjasta ja siitä, minkä takia juuri se yksi tietty hahmo on tarinan pahis. Oli kiva avata hänelle kirjallisuuden maailmaa ja sitä, että kaikki kirjat mitä hänellekin luetaan ovat jonkun keksimiä. On hauska, että noin nuoresta iästä hän pääsee näkemään, että erilaiset tarinat eivät vain ‘ole olemassa’, vaan juonenkäänteet ja hahmojen tunteet ovat sarja valintoja, joita kirjailija tekee.” Tällä hetkellä lastenkirjallisuuden kenttä näyttäytyy Lawsonille positiivisena. Hän kuvailee tarjontaa rikkaana ja pitää tärkeänä myös sitä, että lapsille julkaistaan suurien seikkailujen rinnalla myös pieniä tarinoita. “Kaikkien ei tarvitse olla massiivisia epookkeja tai saagoja, jotka luovat kokonaisen maailman, vaan lapsille on myös paljon tarinoita, joissa annetaan vaikka vain tietty opetus, jostain pienestä asiasta. “ Lawson pohtii. Hän kertoo että tällaisia pieniä tarinoita luetaan heidän kotonaan etenkin nuoremman lapsen kanssa. Lawson toteaa myös, että representaation näkökulmasta tilanne on parantunut hänen lapsuudestaan huomattavasti. Silloin löytyi ehkä yksi kirja oman ikäisestä nuoresta, mutta nykyään voi löytää laajemmin erilaisten ihmisten tarinoita myös lastenkirjoista. Hän uskoo tämän olevan vain alkua, ja mitä pidemmälle mennään, sitä enemmän alalle tulee erilaisten kirjoittajien tarinoita. Kun pyydämme vinkkiä kirjailijan urasta haaveileville nuorille kirjoittajille, Lawson toteaa: “Niin tylsä neuvo kuin se onkin, pitää vain kirjoittaa.” “Jos et kirjoita, niin sinusta ei tule kirjailijaa. Haaveissa on helpompi kuvitella, että ‘sitten kun minulta tulee kolmiosainen eepos’, mutta on paljon vaikeampaa pistää teksti paperille niin, että se olisi vetävä ilman mitään lillukanvarsia”, Lawson toteaa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hän kertoo huomanneensa Höpersankarit kirjaa kirjoittaessaan, että kirjoittaminen on todella haastavaa työtä, eikä vain riippumatossa istumista inspiraatiota odotellen. “Tiesin, että se olisi kovaa työtä. Mutta kirjoittaessa konkretisoitui, että kukaan ei tee tätä minun puolestani. Kirjailijoiden puolesta kukaan ei kirjoita. Pitää mennä maanantaiaamuna läppärin ääreen ja alkaa naputella. Sitten huomaa päivän päätteeksi, että kaikki on täysin käyttökelvotonta, deletoit sen ja tiistaina aloitat uudestaan.” Lawson nauraa. Hän kehottaakin kirjailijaksi haaveilevia kirjoittamaan paljon ja kaikissa muodoissa. Hän suosittelee kirjoittamaan pitkiä ja lyhyitä tarinoita, erilaisista näkökulmista ja poistumaan myös omalta mukavuusalueelta. “Jos tykkäät true crimesta, kirjoita sitä lapsilukijoille. Niin opit miten kirjoittaa eri näkökulmista”, Lawson kannustaa. Hän puhuu myös aikataulujen hyödyllisyydestä. Hän kertoo, ettei olisi saanut ensimmäistäkään kirjaa valmiiksi, ilman kustannustoimittajaansa Laura Andersson. Vaikka hän oli itse keksimässä erilaisia tekosyitä olla kirjoittamatta, Andersson muistutti deadlineista. Niille, joilla ei vielä ole omaa kustannustoimittajaa, erilaiset kirjoituskurssit voivat toimia samalla tavalla. Loppukeväästä 2024 julkaistaan Höpersankareiden toinen osa: Höperit vastaan Superit. Lawsonin halusi jättää ensimmäisen osan kesken jännään paikkaan, jotta lukijat varmasti löytäisivät seuraavan kirjan pariin. Höperit vastaan Superit vaatii kuitenkin vielä viimeiset viimeistelyt ennen kuin me lukijat pääsemme siihen käsiksi. “Jos tykkäsi ensimmäisestä osasta, niin samankaltaista huumoria on varmasti luvassa lisää, mutta paljon laajemmalla hahmogallerialla. Ensimmäisessä osassa minun piti pitäytyä maailman esittelyssä ja vain muutamassa hahmossa. Toisessa osassa voin sitten heittäytyä esittelemään paljon erilaisia tyyppejä ja höpervoimia.” ERNEST LAWSONIN LUKUVINKKI Sillä välin kun odottelemme Höpersankareiden jatko-osaa, voimme lukea Ernest Lawsoniin vaikutukseen tehneen teoksen. Poika ja hame - Jani Toivola & Saara Obele "Jani Toivolalta ja Saara Obelelta on tullut myös pari muuta kirjaa, mutta Poika ja hame on meidän muksujen lemppari!" Voit lukea meidän arvion ja tarkemman esittelyn teoksesta täältä.

Olin kuullut paljon hyvää R. F. Kuangin teoksista monelta eri taholta ja halusin tarttua johonkin hänen kirjoistaan. Hänen toisiksi tuorein fantasiaromaaninsa Babel on juuri julkaistu myös suomeksi, joten sitä odotellessa tartuin kirjailijan ensimmäiseen teokseen The Poppy War. The Poppy War on aikuisille suunnattu fantasiateos, joka aloittaa trilogian. Sitä ei ainakaan vielä ole suomennettu, joten kuuntelin sen äänikirjana englanniksi. “‘They keep shouting.’ ‘Who keeps shouting?’” Kertomuksen päähenkilönä toimii Rin, 14-vuotias lapsi, joka on otettu huostaan perheeseen, joka ei Rinistä juuri välitä. Perheen vanhemmat myyvät oopiumia ja Rin on sotkettu mukaan kuvioon. Vain perheen nuorin lapsi, Kesegi, pidetään täysin ulkona perheen hämäristä hommista. Rinille perheessä tärkeää on vain pikkuveli Kesegi, josta hänellä on kuitenkin turhan suuri vastuu. Niinpä kun perheen äiti ilmoittaa Rinille, että hänet naitetaan jollekin vanhalle miehelle, päättää Rin, että on hänen aikansa lähteä. Rin lahjoo ja kerjää vastahankaisen opettajan valmentamaan häntä Kejuun, valtakunnalliseen suureen kokeeseen, joka määrittää sen, mihin kouluun lapset voivat päästä. Rin turvautuu äärimmäisiin keinoihin päntätessään kokeeseen, johon muut lapset ovat opiskelleet paljon pidempään, mutta selviytyy kokeesta hienosti ja pääsee muuttamaan pois kotikaupungistaan arvostettuun sotilasakatemiaan. “The seeds, used with the proper mental preparation, give you access to the entire universe contained within your mind.” Teos sijoittuu maailmaan, joka on jatkuvassa sodassa tai sen uhassa. Akatemiassa koulutetaan sotilaita ja Rinin opinnot koostuvat isosti sotastrategian ja taistelun opettelusta. Rin törmää koulussa erilaisiin häntä kiinnostaviin asioihin, kuten eksentriseen shamanismista kiinnostuneeseen mentoriin ja mielettömän taitavaan opiskelijaan, joka on koulussa legendan maineessa. Kun sota rantautuu lähemmäs hänen olinpaikkaansa, se tempaa myös Rinin sen pyörteisiin. “When your body has matured fully, you can get a surgery to have your womb removed altogether, but this should solve your problems in the interim. You’ll be out of class for at least a week after this. But afterward, you’ll be free forever. Now, I’m required to ask you one more time if you’re certain this is what you want.” Vaikka romaanissa tapahtuu paljon ja sitä oli kiinnostava seurata, tuntui se pitkältä esitarinalta. Lukija tutustuu Riniin ja hänen sisäiseen maailmaansa pikkuhiljaa. Vuodet vierivät eteenpäin ja hahmo kasvaa teoksen myötä, muttei tunnu pystyvän täysin karistamaan menneisyyttään. Hylätty lapsi, jota ei ole rakastettu, etsii kaikkialta hyväksyntää, stabiiliutta ja rakkautta, ja tämä ohjaa myös hänen valintojaan. Tämä teki hahmosta uskottavan, mutta myös raivostuttavan. Rin tuntuu päättäväiseltä, mutta nuorelta ja naiivilta, eikä hänen päätöstensä seuraaminen ollut aina helppoa. Kiinnostavaa se oli kuitenkin. Tarina ei ole aina kevyintä luettavaa ja ennen kuin tähän tarttuu, kannattaa miettiä, kestääkö lukea väkivaltaa ja brutaalejakin kuvauksia sodasta. Olin itse aika järkyttynyt joistakin kuvauksista, mutta sivuutin ne jatkaakseni tarinassa eteenpäin. Juoni oli koukuttava ja väkivallan kuvaukset tuntuivat oleelliselta osalta sitä. Teoksessa on paljon muitakin kiinnostavia elementtejä, joita en halua paljastaa, jotta en spoilaa liikaa, mutta maailma on mielenkiintoinen ja ensimmäisen kirjan jälkeen jäi sellainen olo, etten vieläkään tiedä ja ymmärrä siitä kaikkea. “Rin’s eyes widened. Here it was. Slowly the lines began to connect. She was finally beginning to understand the purpose of the last six months of research and meditation.” Romaanissa käsitellään eriarvoisuutta. Kukaan ei meinaa uskoa, että köyhä orpotyttö on pärjännyt Kejussa huijaamatta ja hienossa akatemiassa häntä ei oteta avosylin vastaan. Rinin tummempi iho ja työväenluokkainen tausta erottavat hänet muista opiskelijoista ja hänen läsnäolonsa ärsyttää osaa opettajista. Rin ei kuitenkaan ole avuton, päin vastoin, hän saattaa olla voimakkaampi kuin kukaan muu. The Poppy war, R. F. Kuang, 2018