Auringon syy, Ivan Maniraho

Viime vuonna me jäimme Térin kanssa kaipaamaan POC-kirjailijoilta etenkin kotimaisia teoksia ja tänä vuonna olemmekin innostuneet erityisesti Suomessa kirjoitetuista kirjoista. Tilasin innoissani arvostelukappaleen Ivan Manirahon esikoisromaanista Auringon syy, enkä onnekseni joutunut pettymään.

“‘Kuuntele tarkkaan, poika. Daavid on tullut hyvin kaukaa luoksemme. Tiedätkö missä Eurooppa on? Hän on pian palaamassa sinne ja haluaa ottaa sinut mukaansa’, äiti sanoi onnenkyynelten alkaessa muodostua ripsien alla.”

Auringon syyn aiheet ovat rankkoja. Ruandan sisällissodan lapsena kokenut Mooses lähetetään enonsa kanssa Suomeen ja tarinassa seurataan mustan ruandalaispojan sopeutumista aivan totutusta erilaiseen maailmaan uuden valheellisen identiteetin ja taustatarinan suojissa.

“Vähitellen ihmiset palasivat takaisin koteihinsa. Kuin pienet purot, jotka yhdistyivät, heitä alkoi virrata takaisin kaupunkeihin. Tyhjiin taloihin muutti asumaan perheitä, joiden kodit oli tuhottu. Kumolleen kaatuneet tuolit nostettiin pystyyn, ikkunat paikattiin laudoilla, lasinsirpaleet luututtiin lattioilta. Toisena aamuna torille saapui myyjiä ja asiakkaita, kaikki aluksi hiljaa, mutta kun väkeä alkoi tulla enemmän, myyjät uskaltautuivat mainostamaan tuotteitaan yhä kovempaan ääneen. Elämä syntyi uudelleen suoraan kuoleman päälle.”

Teos alkaa lyhyellä kuvauksella Ruandasta ja sisällissodasta. Sotaa kuvataan lapsen silmin ja maalailevalla kielellä, mikä vähän etäyttää kauheuksia. Sisällissotaa kuvataan kuitenkin raa’an rehellisesti niin romaanin alussa kuin lopussakin ja lukijan kannattaa olla varautunut väkivaltaisuuksien kuvaukseen teokseen tarttuessa.

Sodan päätyttyä pieni Mooses revitään yhtäkkiä perheestään Suomeen, jossa hänen täytyy sisäistää valhe Lekalaun perheestä. Lekalaun perheessä eno onkin isä ja tuntematon tyttö sisko Sara. Lapsuudessa alkavat valheet, joista riippuu koko perheen Suomessa olo, repivät poikaa sisältäpäin ja synnyttävät tarpeen kontrolliin, joka purkautuu vasta vuosien päästä.

“Liban tervehti aina sanoilla ‘Whats up my niga’, ja opetti minulle hienoja käsitervehdyksiä. Kysyin Libanilta, kuka on niga, ja hän vastasi, että minä olin niga ja tilanne oli niin sekava, että annoin sen olla.”

Eliaksen kasvaessa teini-ikään erilaiset haasteet nostavat päätään. Masennus, rasismi ja päihteet saavat roolia pojan elämässä. Sisäistetty rasismi alkaa kuultaa läpi kerronnasta ja myös poliittisemmat ajatukset ja yhteiskunnallinen kommentointi vakiintuvat selkeämmäksi osaksi teosta.

“Muistin julisteen, jonka olin nähnyt koulun seinällä. Siinä opetettiin, kuinka maadoitusharjoitus tehtiin paniikkikohtauksen sattuessa. Julisteessa neuvottiin luettelemaan viisi esinettä, joita näki ympärillään. Katsoin käsiäni ja aloin luetella:

Käsi

Sormenpää

Ihosolu

DNA

Hiiliatomi

Pistepartikkeli

???

Elias laski seitsemän sormea kädessään. Ei hyvä.”

Kipeistä aiheista kerrotaan kauniilla kielellä ja huumorin kautta, mikä tekee teoksesta kevyemmän tuntuisen, eikä se sisällöstään huolimatta tunnu niin raskaalta, kuin voisi kuvitella. Teoksessa on hauskoja huomioita Suomesta ja mustana elämisestä ja naurahtelin monesti ääneen Eliaksen ajatuksia lukiessani. Ihastuksen tunteet, vahva ystävyys ja oman identiteetin tutkiminen kulkevat kasvamisen rinnalla alusta loppuun. Etenkin ystävyyssuhteisiin liittyy paljon huumoria ja myös hellyyttävää huolenpitoa ja lohdullisuutta.

“Marjatan lempiväri oli violetti, sama kuin jumalalla.”

Kerronnan näkökulma vaihtelee minäkertojan ja kaikkitietävän kertojan välillä. Kertojatyyppi vaihtuu jopa yksittäisten lukujen sisällä ja ensin se tuntui mielestäni kummalliselta ja vei huomiota lukukokemuksesta. Näkökulman vaihtuessa yritin selvittää, mistä se johtuu ja aluksi perusteluja tuntui hankalalta löytää. Alussa tapahtumia kuvataan vain Mooseksen/Eliaksen näkökulmasta, joten kaikkitietävä kertoja minäkertojan rinnalla tuntui turhalta.

Kaikkitietävä kertoja pääsee kuitenkin oikeuksiinsa, kun tapahtumia kuvataan myös uuden isän, Daavidin, Saran ja muiden sivuhahmojen näkökulmista. Siinä vaiheessa kertojatyypin vaihdos alkoi tuntua kiinnostavalta efektiltä. Tapahtumia tarkastellaan kuin lintuperspektiivistä ja välillä zoomataan suoraan lapsen pään sisään ja tunnetiloihin, jossa tuntemukset koetaan intensiivisemmin, syvemmin ja tarkemmin.

“Abdi piti meille räpin 101-alkeiskurssin Windows Media Playerilla ja opetti muutenkin kaiken räpistä. Abdin mielestä räpin paras puoli oli se, ettei kaikista jutuista saanut koskaan kiinni ensimmäisellä kuuntelukerralla. Runoja melodian päällä, niin hän kutsui sitä.”

Lyöntivirheet, joita oli pitkin kirjaa vähän harmittivat, vaikkeivät pilanneet lukukokemusta. Virheitä ei löytynyt joka luvusta, mutta joitakin kirjaimia ja välimerkkejä puuttuu. Téri alkoi kuunnella tarinaa äänikirjana ja myös siinä oli toisinaan joitakin häiritseviä taukoja.

Téri pohti teosta kuunnellessa, kenelle se on kirjoitettu ja teoksen alussa hän pohti, onko tarina suunnattu enemmän valkoiselle lukijalle. Hän pelkäsi alun kärsimyksen kantavan läpi koko kirjan. Lopulta tykästyimme kuitenkin molemmat teokseen ja viihdyimme tarinan mukana. En lukenut tarinaa mitenkään yhdeltä istumalta ja lukukertojen välissä tarina pyöri mielessä ja odotin pääseväni jatkamaan lukemista.

Auringon syy, Ivan Maniraho, Like 2025