Sarjakuva, Hullun taiteilijan päiväkirja, sai alkunsa, kun Kiba Lumberg piirsi omasta elämästään joka päivä yhden vuoden ajan. Vuoden aikana luoduista piirroksista koottiin teos, joka sisältää 89 sivua. Jokaisen päivän tuotosta ei siis ole valittu sarjakuvaan, eivätkä ne ole kronologisessa järjestyksessä. Mustavalkoiset kuvat peilaavat elämän varjopuolia, vaikeita tunteita ja ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksia. Sisältö on samaistuttavaa, tarkkanäköistä ja jopa masentavaa.
“En tiedä. Jotenkin kirjoista,
kirjoittamisesta ja taiteestani
puhuminen on kökköä.
Itsestään puhuminenkin, aivan
kuin pilaisi kaiken puhumalla.”
Sarjakuvan päähenkilöllä, Kiballa, on liikaa töitä, paineita ja stressiä. Pitäisi järjestää oma taidenäyttely, kirjoittaa seuraavaa kirjaa ja hoitaa apurahahakemuksia. Kiba meinaa hautautua kaiken tekemisen ja ylikuormittavien yhteydenottojen alle. Kaiken päällä ovat vielä terveysongelmat ja hankaluudet ihmissuhteissa. Päähenkilö kaipaa rakkautta, haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, mutta parisuhteet eivät toteudu hänen haluamallaan tavalla.
Hahmon ihmissuhteisiin lukija saa vain sirpaleisen kosketuksen. Kiba tapailee naista ja kokee olevansa jollakin tavalla jumissa tässä suhteessa. Samaan aikaan hän haikailee jonkun toisen, kauniin ihmisen perään, jota hän ei taida oikein tuntea itsekään.
“Näin sinusta unta jota en tuntenut.
ja kun sinut näin oikeasti tunnistin heti
katsotaan mitä aika ja tiedot tuovat tullessaan
odotan.”
Sarjakuvassa kuvatuissa vuorovaikutustilanteissa sen lisäksi, että kerrotaan mitä ihmiset sanovat, paljastuvat myös ajatukset. Tai ainakin niitä spekuloidaan. Oli hauska päästä lukemaan ääneen lausumatta jätettyjä ajatuksia. Niihin on hyvin saatu kuvattua sitä, kuinka emme todellakaan aina sano kaikkea ääneen tai paljasta syvimpiä motivaatioitamme.
Teoksessa kuvataan myös epävarmuutta ja sisäistettyä fatfobiaa. Päähenkilön päässä on ääni, joka haukkuu laiskaksi, saamattomaksi ja toisinaan myös slurreilla. Ja sitten jo valmiiksi raskaan ja huteran arjen päälle, Kiba menettää isänsä.
Kuolemaa käsitellään vähän. Sen tuomaa yksinäisyyttä ja surua ja sitä, miten elämää pitäisi silti jaksaa jatkaa eteenpäin. Isä ja äiti myös katselevat lastaan kuoleman jälkeisestä paikasta ja heidänkin ajatuksiinsa kurkistetaan.
“Nii mie halusin
ilmottaa et isä on kuollu. Miul
on mukana villa-
sukat. Laita ne
hänelle jalkaan.”
Mustavalkoiset kuvat tuntuvat lisäävän ankeutta, mutta sopivat sarjakuvan tunnelmaan. Teoksessa kerrotaan myös, että taide on vapauttavaa, hahmo käy ihanalla matkalla ja koti on hänelle turvapaikka, johon tuntuu aina hyvältä palata. Hyvät asiat kuitenkin vain mainitaan. Päähenkilö yrittää vakuutella itselleenkin, että niitä on. Meille lukijana ne tuntuivat jäävän etäisiksi.
Se, ettei tarina ole kronologinen toi vähän sekavuutta sarjakuvaan. Välillä oltiin jo käyty matkalla ja siitä puhuttiin menneenä tapahtumana ja sitten palattiinkin taas matkaa edeltävään aikaan. Etenkin ihmissuhdekuvioiden perässä tuntui hankalalta pysyä, mutta alussa kun päästi irti siitä, että edes yrittäisi ymmärtää tarinan kronologiaa, se ei enää haitannut. Sarjakuva tuntui muutenkin koostuvan enemmän katkelmista ajatuksia ja tunnelmia.
Hullun taiteilijan päiväkirja, Kiba Lumberg, Kiban Aurinkogalleria, 2010
Kuvitus Kiba Lumberg
Comments