Viimeisen parin vuoden aikana Kustantamo S&S on kääntänyt ja julkaissut useamman Jamaica Kincaidin teoksen. Olen kolme edellistä jo lukenut ja tykästynyt Kincaidin maalailevaan ja rauhalliseen kerrontaan, joten päätin tähänkin teokseen tarttua.
Äitini omaelämäkerta sijoittuu Dominican saarelle ja kertoo mustan naisen, Xuelan, elämästä. Hän on päähenkilönä etäinen ja piiloutunut kuorensa alle, mutta fiksu, vahva ja päättäväinen. Xuelan äiti on menehtynyt synnytyksessä ja isä ollut etäinen koko Xuelan elämän ajan. Ensimmäiset vuotensa Xuela asuu erossa isästään, mutta tämän mentyä uusiin naimisiin Xuela muuttaa asumaan isänsä ja isän uuden perheen pariin.
“En koskaan oppinut rakastamaan sitä naista, jonka hoiviin isä minut jätti, naista, joka ei ollut epäystävällinen mutta joka ei voinut olla lempeä siksi ettei osannut – ja voi olla, etten rakastanut häntä siksi että minäkään en osannut rakastaa.”
Xuelan tarina on paikoin rankka. Hän oppii selviämään kaikesta itsekseen ilman muiden apua tai huolenpitoa. Isän vaimo ja uudet sisarukset eivät hyväksy häntä kunnolla perheeseen ja Xuela jää ulkopuolelle perheen toiminnasta. Nuoren tytön elämässä on muutamia ihmisiä, joihin hän luo ystävyyssuhteen kaltaisia suhteita. Monia tapahtumia katsotaan kuitenkin etäisesti ja tarina vähän kuin vain lipuu eteenpäin. Rankkoja asioita tapahtuu, mutta niihin ei sen enempää syvennytä.
“Hän teki minulle lahjaksi kaulakorun kuivatuista marjoista, kiillotetusta puusta, pikkukivistä ja näkinkengistä. Koru oli kaunis, liian kaunis lapselle, mutta lapsi, oikea lapsi, olisi häikäistynyt siitä, langennut sen lumoon ja ripustanut sen kaulaansa saman tien. Minä en ollut oikea lapsi.”
Kirjassa kuvataan Xuelan ajatusmaailmaa hänen vanhemmistaan, vanhemmuudesta yleensäkin ja ihmissuhteista. Muutama mies on myös läsnä tarinassa, toinen joka palvoo Xuelaa ja toinen, jota Xuela rakastaa palavasti.
Tavallaan Xuelan hälläväliä asenne on kiehtova. Se, kuinka hän vain katsoo nykyhetkeä tai tulevaisuutta, miettimättä mennyttä. Teoksessa on kivasti kuvailtu myös ihmisiä ja Xuelalla on terve tapa nähdä itsensä kauniina, vaikka hänen ympärillään onkin paljon koppavia valkoisia naisia ja kauneusihanteet poikkeavat hänen omista piirteistään. Xuelan äiti oli karibialaista kansaa ja isän isä taas valkoinen mies englannista.
“hän ei verrannut sen pintaa satiiniin tai silkkiin, sillä äitiin ei ollut liitetty
erityistä kallisarvoisuutta tai kauneutta, hänen ihonvärinsä – ruskea,
auringonlaskun lopun syvä oranssi”
Huomaan, että paikoin kirjaa odotin jotain tapahtuvan, mutta teos on selkeästi vain enemmän kuvailua, joka on ollut tyypillistä kirjailijalle. Odotin kuitenkin enemmän jotain punaista lankaa tai muutakin kuin vain ajatuksen virtaa. Tykkäsin kuitenkin tästäkin teoksesta ja aina paikoin uppouduin täysillä kirjan ihanaan kuvailuun. Tähän hetkeen olisin kaivannut jotain menevämpää teosta. Tämä taas sopisi mielestäni paremmin pysähtyneisiin kesäpäiviin, jolloin tämän tyyppiseen kerrontaan on aikaa uppoutua.
Kincaidin tyyli kirjoittaa kuitenkin edelleen vetoaa minuun ja suomennoksen kanssa on tehty hyvää työtä. Teksti on ilmavaa ja soljuu kauniisti eteenpäin, vaikka teoksissa käsitellään myös rankkojakin yhteiskunnallisia ajatuksia ja asioita.
Äitini omaelämäkerta, Jamaica Kincaid, S&S, 2025
Suomentanut Kaijamari Sivill ja Helka Sivill
Englanninkielinen alkuteos: My Mother, 1996
Comments