Koko Hubara (s. 1984) on äiti, kirjailija, toimittaja, kirjoittamisen opettaja ja satunnainen kääntäjä, joka tunnetaan myös Ruskeat Tytöt Median yhtenä perustajana.
Minulta on kysytty lukemattomia kertoja, miksi kirj0issani ei juurikaan ole valkoisia hahmoja, etenkään valkoisia miehiä. Se on aivan totta, lähes kaikessa mitä kirjoitan, ovat keskiössä poc-ihmiset, ja erityisesti mixed race -perhesiteet. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin, minulla on kirjailijaksi uskomattoman huono mielikuvitus. En osaa kuvitella kauhean hyvin sellaista, mistä minulla ei ole mitään elettyä tuntumaa. Minä, valkoisen suomalaisäidin ja ruskean maahanmuuttajaisän tytär, olen itseni keskiössä, enkä muusta tiedä. Minun perheeni on idea perheestä, normi, ensimmäinen asia, mitä ajattelen jos joku lausuu sanan “perhe”. Minä tulen itseni mieleen, kun joku sanoo “ihminen”. Minusta olisi eksoottista ja lähes mahdotonta kuvitella millaista on olla valkoinen nainen, ainakaan päähenkilön verran.
Kukaan sitä paitsi tuskin kysyy, miksi valkoinen mieskirjailija kirjoittaa valkoisia mieshahmoja, että miksi niissä ei ole poc-hahmoja. Valkoinen mies on edelleen kirjallisuudessa ihminen, kaikki muu on poikkeus, toinen.
Toinen, vähemmän sarkastinen syy on se, että mixed-kokemuksesta käsin kirjoittaminen mahdollistaa jotakin sellaista, mikä ei ole mahdollista muuten.
Aloitin tänä syksynä jatko-opintoni. Olen tekemässä väitöskirjaa yleiseen kirjallisuustieteeseen, ja aiheenani ovat valkoisten äitien ruskeiden tyttärien kertomukset tyttäryydestä. Feministinen tutkimus on ollut pitkään kiinnostunut siitä, mitä äitiys, tai pikemminkin äitiminen, on. Ajatellaan, että äitinä oleminen ei ole vain passiivista olemista lapsen saamisen jälkeen, vaan että sillä on massiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Äitinä oleminen on itse asiassa aktiivista tekemistä, hoiva on poliittista, jotakin muutakin kuin intiimiä olemista lapsen kanssa kodin ja arjen piirissä. Tästä tutkimuksesta on jäänyt puuttumaan toisen osapuolen todistus, sen pohtiminen, mitä lapseus, esimerkiksi tyttäryys on. Hypoteesini on, että tyttäryys on myös yhteiskunnallista, poliittista, aktiivista tekemistä, ei pelkästään passiivista syntymistä maailmaan, sattumanvaraisen ihmisen lapseksi. Arvelen, että äitien ja tyttärien intiimeissä suhteissa on koko yhteiskunta läsnä, ja silloin kun on kyse valkoisesta äidistä ja ruskeasta tyttärestä, läsnä ovat rodun ja sukupuolen intersektio, rasismi ja valkoinen ylivalta. Tätä koetan näyttää väitöskirjassani todeksi, tutkimalla sekä kaunokirjallisuutta että muistelmia.
Uskon, että sanat, myös fiktiiviset sellaiset, tuottavat ja ylläpitävät todellisuutta. Uskon myös, että tutkimalla mixed race -kokemuksesta kertovaa proosaa, voimme näyttää jotakin olennaista yhteiskunnasta, jossa elämme. Suomessa ei kerätä etnisyystilastoja, mutta tiedämme, että täällä asuu lähes puoli miljoonaa ulkomaalaistaustaista ihmistä. Monet tulevat tänne maista, missä ihmiset ovat bipoc. Heidän jälkeläisiään, usein mixed race -ihmisiä, on Suomessa koko ajan enemmän. Pew Research Centerin mukaan Yhdysvalloissa ainakin seitsemän prosenttia aikuisväestöstä on mixed race, ja luku on kasvussa moninaistuvan ja entistä helpommin sekoittuvan yhteiskunnan myötä. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on käsitellä ajan kysymyksiä ja tavallista arkea, ja mixed race -perheet ovat sitä.
Idea väitöskirjaan lähti esikoisromaanistani Bechi. Siinä kolmikymppinen helsinkiläisnainen Bechi tapaa eräänä loppukesän aamuna äitinsä Shoshanan Ekbergin kahvilassa. Bechi haluaa kertoaa äidilleen uutisensa – hyvät vai huonot, siitä hän ei ole varma – eli sen, että on raskaana. Kohtaaminen käynnistää muistojen vyöryn. Shoshana on syntynyt 1950-luvun lopulla vastikään perustetussa Israelin valtiossa, ja lähtenyt sieltä parikymppisenä ensimmäisen vastaantulevan miehen matkaan. Hän olisi toivonut päätyvänsä Pariisiin, mutta mies olikin suomalainen Hannu. Shoshanan äiti Rivka, jonka luota Shoshana halusi lähteä mahdollisimman kauas, puolestaan syntyi Jemenissä, josta lähti paremman elämän lupausten toivossa Palestiinaan. Pakenemisen ja katkenneen kommunikaation yllä leijuu Shoshanan jo pikkupoikana kuolleen isoveljen, myös nimeltään Bechi, haamu.
Yksi asia, jonka halusin kertoa Bechin avulla, oli se tosiasia, että jokainen ruskea ihminen kantaa harteillaan ei pelkästään omaa elämäntarinaansa, mutta myös kolonialismin koko kirjoa ja painoa. Ihmiset tulevat ja menevät, maiden rajat ja nimet vaihtuvat, lapset syntyvät ja kuolevat, äidit äitivät sekä eläviä että kuolleita lapsiaan, ja jossakin matkan varrella ihmisistä tulee mixed race, osittain ruskeita ja osittain valkoisia, osa todellisuudesta valkoisuudessa ja osa ikuisesti sen ulkopuolella. Vaikka Bechin tapauksessa asetelma on päinvastainen kuin väitöskirjassani – hänen äitinsä on ruskea ja isä valkoinen – ovat rodun ja rakenteellisen rasismin kysymykset alati läsnä, kun hän kulkee Helsingin kaduilla ja hoitaa arkisia asioitaan.
Vaikka itse kirjoitan mixed race -tarinoita, tiedän, että ne ovat edelleen poikkeus suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa. Siksi minultakin kysytään alati, millaista on kirjoittaa poc-hahmoja. Mutta kirjoittamalla heidät näkyviin voimme päästä tilanteeseen, jossa muutkin kuin valkoiset miehet ovat kaunokirjallisuudessa – ja maailmassa – ihmisiä, normi. Se on mielikuvituksettoman pieni vallankumous.
KOKO HUBARAN KIRJAVINKIT
Tommy Orange: Ei enää mitään
Raastava kertomus Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten arjesta ja kipupisteistä tänä päivänä. Kirja kertoo useamman Oaklandissa järjestettävään powwow-tapahtumaan valmistautuvan henkilön tarinan. On rikkinäisiä perheitä, päihteitä, henkisiä kokemuksia ja humoristisiakin yrityksiä olla osa kansaa.
Gloria Anzaldúa: Rajaseutu
Heta Rundgrenin ja Oscar Ortiz-Niemisen hienosti suomentama feministinen perusteos, joka käsittelee rajoja monin eri tavoin. Teoksessa ollaan sekä kehollisten, maantieteellisten että identiteetin rajojen äärellä. Erityisen kiinnostavaa on kielten, suomen (alkuperäistekstissä englannin) ja espanjan sekoittaminen, joka tekee näkyväksi ne hybridiset kokemukset joissa moni mixed race -ihminen elää.
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Tämä kirja on ilmestynyt jo noin 35 vuotta sitten, mutta se ei ole vanhentunut päivääkään. Olen lukenut sen toista kymmentä kertaa. Kertomus orjuudesta Amerikassa, mutta myös äidinrakkaudesta ja lapsista. Yksi kirjan päähenkilöistä, Beloved-vauvakummitus, tulee säännöllisesti uniini, vaikken ole nyt lukenut kirjaa pariin vuoteen.
Comments