Yolanda Correa on itähelsinkiläinen näyttelijä, poc-lukupiiriläinen, sekä taiteen ja okkultismin rakastaja. Yolanda on osa POC-lukupiirin suljettua lukupiiriä, jonka arvioista voi nauttia kuukausittain nettisivuillamme ja somessa.
Ihmisen luonnollinen halu ja tarve on tulla kuulluksi, nähdyksi ja edustetuksi niissä yhteisöissä, joissa elämme. Taiteella on ainutlaatuinen mahdollisuus sanoittaa tunteita, joita emme välttämättä itse vielä osaa artikuloida, tai jakaa kokemuksia, joiden kanssa luulimme olevan yksin. Taide kantaa mielestäni myös vastuun yhteiskunnassa osana kulttuuria palvella kaikkia sen jäseniä ja antaa tilaa erilaisille näkökulmille tulla kuulluksi.
Mustana kirjallisuuden ystävänä minulle on tärkeää lukea mustien tai ruskeiden kirjailijoiden teoksia, joissa myös esiintyy mustia tai ruskeita hahmoja. Kuitenkaan vain se, että kirjan hahmot ovat mustia tai ruskeita, ei automaattisesti tee minulle kirjasta voimaannuttavaa tai samaistuttavaa. Mustien representaatio kirjallisuudessa, elokuvissa, televisiossa sekä muussa mediassa on edelleen todella rajattua ja yksiulotteista.
Edelleen valikoimaa hallitsee tarinat täynnä stereotypioita; on vihaisia mustia naisia, joiden karrikoidut tunteet ovat usein yhdensuuntaisia ja irrallisia, eikä fokusta viedä vihan aiheuttajaan tai tunteen validoimiseen. On mustia ja ruskeita hahmoja, joiden mukamas voimauttava “sankaritarina” on heidän vahvuus kestää traumaa trauman perään. Mustia miehiä, jotka ovat katujengiläisiä tai rikollisia, ilman selkeää tarinankaarta siitä, miksi he ovat ylipäätänsä joutuneet yhteiskunnan ulkosyrjälle ja kuka heidät kansalaisina sekä yhteisön jäseninä on pettänyt.
Rasismista puhuminen ja sen käsittely POC-hahmojen kautta on usein keino, jolla pyritään luomaan niistä samaistuttavia POC-lukijoille. Systemaattinen sorto on niin syvällä yhteiskuntamme rakenteissa sidoksissa, että se koskettaa kaikkia mustia ja ruskeita ihmisiä, välittömästi tai välillisesti. Se ei kuitenkaan ole yksilöllinen kokemus tai luonteenpiirre, toisin kuin usein kirjallisuudessa annetaan ymmärtää. Kun tiettyjä agendoja tai valtarakenteita yritetään tuoda esille mustien sekä ruskeiden hahmojen kautta, mutta heille ei anneta mitään muuta identiteettiä tai juonikaarta, nämä hahmot ovat yksiulotteisesti määriteltävissä ainoastaan rotunsa perusteella. Heiltä puuttuu täysin persoonallisuus, uniikit tavat, mieltymykset ja sisäiset ristiriidat, jotka tekisivät heistä kokonaisia ihmisiä.
Halutaan, että samaistumme hahmoihin pelkästään sen perusteella, että he ovat mustia ja kokevat elämän marginalisoidun henkilön silmin. Kerrotaan mikroaggressioista ja häpeästä omaa identiteettiä kohtaan, usein erittäin samanlaisen uhritarinan kaavan mukaan (en henkilökohtaisesti ainakaan itse jaksa lukea enää yhtäkään kirjaa, jossa musta päähenkilö ihailee valkoisen parhaan ystävänsä pitkiä ja vaaleita hiuksia). Mustat ja ruskeat hahmot ovat aina jotenkin yhteiskunnallisia, aktivisteja tai jotenkin muuten tekemässä raskasta tunnetyötä liittyen ulkoiseen maailmaan. Valkoiset hahmot puolestaan harvoin tiivistetään vain heidän yhteiskunnalliseen asemaansa. Valkoisissa pää- sekä sivuhenkilöissä korostetaan heidän persoonallisuuttaan, heidän yksilöllistä identiteettiään ja uniikkia sisäistä maailmaa. Heidän mielenkiinnonkohteet, arvomaailmat ja ajatusmaailmat toimivat samaistumispintana lukijoille.
Jopa rakkaustarinat mustilla ja ruskeilla hahmoilla ovat usein ongelmallisia. Minulle harvemmin tulee vastaan rakkaustarina kahden tai useamman mustan ja ruskean hahmon välillä, joka ei päättyisi traagisesti, traumaattisesti tai vaatisi muuten suuria uhrauksia matkan varrella. Sen sijaan huomaan enemmän romanttisia suhteita esimerkiksi valkoisten ja mustien hahmojen välillä, jotka saavat onnellisia loppuja. Tämä viestii vääristynyttä ajatusta siitä, että mustien ja ruskeiden ihmisten täytyy jotenkin asettaa itsensä valkoisuuden läheisyyteen saavuttaakseen onnellisuuden. Se vahvistaa voimassaolevia odotuksia mustien ja ruskeiden assimilaatiosta valkoisiin tiloihin sekä rasistista ideaa siitä, että validaatio ja hyväksyntä valkoisilta ihmisiltä on se ultimaattinen lottovoitto elämässä.
En sano, etteikö rasisimikokemuksia kannattaisi käsitellä kirjallisuudessa ollenkaan, varsinkin jos tarina sijoittuu todelliseen nykymaailmaan. Marginalisoidut hahmot, jotka sijoittuvat realistiseen nykypäivään, eivätkä koe minkäänlaista syrjintää saattavat tuntua utopistisilta ja jopa naiiveilta. (Mainittakoot myös tähän väliin, että minulle mustana lukijana on myös erittäin tärkeää, että luodaan fiktiivisiä maailmoja, joissa mustat hahmot saavat elää vapaina ja rauhassa ilman sortoa. Nämä utopiat puolestaan ovat voimauttavaa eskapismia jokapäiväisestä arjesta.) Ongelma tulee vastaan siinä, kun luullaan, että rasismikokemukset ovat tarpeeksi tekemään POC-hahmosta samaistuttavan, tai kun hahmon koko tarina ja juoni pyörii niiden ympärillä.
Osana omien ajattelutapojemme dekolonisointia meidän tulee kehittää kykyä haaveilla, vaatia sekä luoda uudenlaista representaatiota. Olen valmis haastamaan olemassaolevia struktuureja sekä standardeja, ja kuvittelemaan täysin uudelleen miten meidän tarinoitamme kerrotaan, sekä mitkä vaikutukset niillä on. Haluan itse nähdä enemmän mustia ja ruskeita hahmoja, jotka omistavat omat narratiivinsa; hahmoja, joiden tarinat eivät ole sidoksissa valkoisuuteen tai kerrottu valkoisen länsimaalaisen yhteiskunnan linssin läpi. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, jotka eivät joudu uhraamaan osia itsestään saadakseen onnea tai rakkautta, ja jotka voivat tuntea onnellisuutta ja saada onnellisia loppuja ilman valkoisia henkilöitä sen keskiössä tai osana sitä. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, joilla on tilaa tutkia sisäistä maailmaansa ja jossa pääsemme kuulemaan heidän henkilökohtaisista intohimoistaan ja spesifeistä mielenkiinnon kohteista. Haluaisin nähdä mustia ja ruskeita hahmoja, jotka ovat jo löytäneet keinoja elää ja toimia yhteiskunnassa itseään sekä identiteettiään rakastaen ja voimaannuttaen.
コメント